Osallistuin tammikuun alkupuolella Järvenpäässä järjestettyyn Taskuneuloosiin Lentävässä Lapasessa. Tapahtuman nimessä tasku viittasi alunperin Twitteriin, nykyään taskutapahtumiin voidaan kutsua kaikissa sosiaalisen median sovelluksissa. Neuloosi taas tuo yhteen käsitöistä innostuneet, monet osallistujista neulovat ja virkkaavat.
Taskuneuloosien jälkeen päällimmäinen tunteeni on aina ollut onnellisuus. Onnellisuus siitä, että saa tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttua. Onnellisuus siitä, että saa oppia uutta. Onnellisuus siitä, että saa tehdä juuri sellaisia käsitöitä kuin itse haluaa ja siitä, että voi jakaa tekemisen ideoita. Onnellisuus siitä, että löytyy aktiivisia ihmisiä, jotka järjestävät tällaisia tilaisuuksia. Onnellisuus yhdessäolemisesta ja kiireettömyydestä.
Ehdottomasti paras viime vuonna lukemani väitöskirja oli Liisa Hokkasen Autetuksi tuleminen. Väitöskirjassa Hokkanen käyttää sanaa onnellisuustasku. "Onnellisuustasku on paikka, jossa on helpompi hengittää kuin sitä ympäröivässä maailmassa. Se on ihmisten keskinäisen yhdessäolon paikka. Onnellisuustaskuja löytyy sieltä, missä jonkin sortin joukko ihmisiä jakaa keskenään asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä. Onnellisuustaskut ovat kestävän vapaaehtoisuuden varaan rakentuvia paikkoja, joissa osallistujien keskinäinen villi vapaaehtoisuus alkaa kukoistaa. Onnellisuustasku voi rakentaa osallistujille turvallisuutta tuovia raja-aitoja. Rajojen rakentaminen ei ole heikko asia; se on osa yhteisöjen ja ryhmien toiminnan logiikkaa. Taskun rajat eivät ole toiminnan rajoja vaan toiminta voi suuntautua vahvasti ulos taskusta – vaikkapa tiedottamisena tai vaikuttamisena."
Me tarvitsemme onnellisuustaskuja. Paikkoja, joissa voimme kokea olevamme turvassa muiden ihmisten kanssa. Paikkoja, jossa voimme olla oma itsemme. Paikkoja, jossa ei toviin ole kiire ja hoppu minnekään. Paikkoja, joista lähtiessämme, koemme olevamme elossa ja energisiä.
Mikä/missä on sinun onnellisuustaskusi?
