torstai 16. huhtikuuta 2015

Toinen raportti Espanjasta

Hola! Tervehdys taas Torreviejasta, jonne pääsiäinen toi rannantäydeltä lapsiperheitä. On ollut hauskaa seurata perheiden elämää ja lasten touhuja. Perheidensä mukana rannalle saapuneet alakouluikäiset pojat kerääntyivät nopeasti yhteen ja muodostivat jalkopallojoukkueet, ja monia kertoja pallo eksyi  auringonpalvojien sekaan. Minäkin sain pallosta osuman muutamia kertoja, ja aina yhtä kohteliaasti ja anteeksi pyydellen se loikittiin varjojen välistä hakemaan takaisin.  Kukaan ei närkästynyt saamistaan osumista. "De nada" eli "ei se mitään" oli reaktio poikien anteeksipyyntöihin. Perheitä edusti usein kolme sukupolvea, ja poikkeuksetta isoisälle tai isoäidille järjestettiin paras paikka varjon alla, ja hänen hyvinvoinnistaan huolehdittiin koko perheen voimalla. Lapset olivat kuitenkin kaiken keskipiste. Heitä ihasteltiin ja hyväiltiin, ja pienimmät kulkivat sylistä syliin. Jatkuva puheensorina täytti rannan, jossa vietettiin aikaa aamusta iltaan. Siellä syötiin ja pelattiin korttia. Kiinalaiset hierojat sekä afrikkalaiset kellojen ja aurinkolasien kauppiaat ynnä muut kaupustelijat tarjosivat kovaäänisesti tuotteitaan. Aurinko paistoi ja katusoittajien sävelet leijailivat kaiken yllä. Lomatunnelma oli täydellinen.
Espanjassa kouluaika on sama kaikkialla, eli vuodesta toiseen lomat ja muut menot voidaan  suunnitella pitkäksi aikaa etukäteen. Koulut alkavat joka päivä yhdeksältä ja päättyvät kahdelta.  Esikouluun mennään kolmivuotiaana ja varsinainen alakoulu alkaa, kun lapset ovat kuusivuotiaita. Se kestää kuusi vuotta. Koko esi- ja alakouluajan lapset saatetaan aamuisin kouluun tai koulubussiin, jossa erityinen henkilö ottaa heidät vastaan ja vastaa heistä koulumatkalla.  Lasta ei koskaan luovuteta kenellekään muulle kuin ennalta sovitulle  noutajalle, joten 12:en ikävuoteen asti lapset ovat käytännössä aina aikuisten valvonnassa.
Iltapäivän lapset viettävät - jos molemmat vanhemmat ovat töissä - joko isovanhempiensa valvonnassa tai heillä on hoitaja. Kouluaika on muuttunut vasta viimevuosina eurooppalaiseen tapaan yhtäjaksoiseksi, sillä keskipäivän siestasta on ollut vaikea luopua. Joissakin kaupungeissa se toimii yhä. Monet kaupat ovat kiinni siestan aikana ja virastot suljettuina, mutta ehkäpä siinäkin eurooppalaistutaan. Vahinko, sillä minusta on hauskaa seurata kaupungin vilkasta iltaelämää, kun kaupat ja virastot ovat myöhään auki,  ja ravintolat, jotka levittäytyvät kadulle, niin että jalankulkijat puikkelehtivat pöytien välistä, tuntuvat olevan aina täynnä asiakkaita, ruokailevia perheitä ja jalkapallofaneja. Kaikkien täytyy saada äänensä kuuluvaksi ja asiansa hoidettua, joten meteliä riittää. Usein perheet lapsineen ovat syömässä vielä yhdeltätoista illalla, kun lapset ovat päättäneet leikkinsä kirkko- ynnä muissa puistoissa ja kotipihoilla  iltahämärässä katulamppujen himmeässä valossa. Joskus olen istahtanut penkille katselemaan, kuinka he potkivat palloa tai juoksevat kilpaa tai kiipeilevät telineissä, aina aikuisten valvonnassa. 
Yläkoulu kestää neljä vuotta, ja tässä vaiheessa lapset voivat kulkea jo itsenäisesti ilman saattajaa. Yliopisto-opintoihin tähtäävä lukio on kaksivuotinen, mutta sitä suositumpia ovat toisen asteen opinnot, joita löytyy runsaasti. Yliopistot ovat tunnettuja omista erityisaloistaan. Murcian yliopisto esimerkiksi  tunnetaan hyvästä lakimies-koulutuksesta ja Alicanten yliopistossa valmistuu päteviä sosiaalialan työntekijöitä. Haastattelemani Esperanza, joka aloitti koulupolkunsa Suomessa, opiskelee Alicanten yliopistossa sosiaalialaa. Hauskan kahvihetken ajan hän kertoili minulle kokemuksiaan koulunkäynnistä niin Suomessa kuin Espanjassakin. Eloisa iloinen tyttö tuntuu viihtyneen hyvin niin siellä kuin täälläkin, ja tulin taas ajatelleeksi, kuinka onnekasta on jos on hyvä itsetunto ja että sen tulisi olla tärkein kasvatustavoitteemme. Ihastuttava ja itseensä luottava Esperanza harrastaa soutua ja on joukkuineen saavuttanut hopeaa maailmanmestaruuskisoissa.
Esperanzan äiti on suomalainen ja isä espanjalainen. Hän on perheen skrapabulla, syntynyt Suomessa ja asunut siellä myös lapsuutensa. Hän kertoo jo Suomessa ymmärtäneensä jonkin verran espanjaa, mutta että kotikieli siellä oli suomi. 
-Mikä on mielestäsi huomattavin ero suomalaisten ja espanjalaisten koululaisten välillä? kysyn, ja Esperanza vastaa:
-Minusta tuntuu, että espanjalaisilla on huomattavasti parempi itsetunto kuin suomalaisilla.
-Entä mistä uskot sen johtuvan? kysyn.
-No kun täällä lapsia kehutaan koko ajan. Lapset myös huomataan kaikkialla. Jos esimerkiksi tapaat kadulla perheen, jolla on vaikka pari lasta mukanaan, tervehdit aina ensin lapsia ja sanot heille jotakin kivaa ja vasta sitten aikuisia. Suomessa lapsia ei usein edes huomata. Esimerkiksi eilen kuulin meidän kadulla, kun eräs nainen puhutteli yhtä noin 13-vuotiasta poikaa ja sanoi panneensa merkille, että tällä kadulla asuu vain kauniita lapsia, mutta että "sinä se olet se kaikkein komein". Kaikki  ihmiset sanovat lapsille kauniita asioita ja siksi kai heistä kasvaa iloisempia ja rohkeampia kuin suomalaislapsista. Lisäksi he saavat kauemmin kasvaa pieninä ja hoivattuina. Lapsuus on pitempi.
Tätä todisti hyvin tapahtuma, jota seurasin rantakahvilassa. Kaksi noin 12-vuotiasta tyttöä käveli kadulla juhlamekoissaan - olihan pääsiäinen - työntäen nukenvaunuja. Vaunuissa oli vauvanuket, ja vaikka en ymmärtänyt mitään heidän keskustelustaan, päättelin heidän ilmeistään, että pikkuäidit juttelivat vauva-asioita. Samanikäiset tytöt Suomessa usein jo meikkaavat, lähettävät viestejä puhelimillaan ja pukeutuvat seksikkäästi teinityttöjen tapaan.
-Entä koulussa? Kehutaanko sielläkin?
-Joo, mutta kuri on paljon kovempi kuin Suomessa. Suomessa aloitin tarhassa, jossa kävin myös eskarin. Koska olin kiltti ja sopeutuvainen tyttö, kysyi ope vanhemmiltani, voisinko olla luokassa, jossa on myös kehitysvammaisia. Haluttiin että joukossa olisi myös niin sanottuja normaaleja lapsia. Minusta ryhmä oli ihan kiva, eikä kenessään ollut mitään ihmeellistä. Olin esimerkiksi kaveri yhden pojan kanssa, joka oli kai ihan kuuro. Opin lukemaan vasta tokalla, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota eikä se ollut minulle mikään ongelma. Kolmannella vaihdoin koulua, kun tiesimme, että tulemme muuttamaan Espanjaan. Uudessa koulussani sain espanjankielen opetusta. Minusta koulussa oli mukavaa. Opettajaa nimitettiin etunimellä ja hän keitteli itselleen teetä tuntien aikana. Luokassa oli vähän hälinää, mutta kukaan ei varmaankaan kiusannut ketään. Sieltä oli kyllä aikamoinen shokki siirtyä espanjalaiseen kouluun. Ensinnäkin oli tietenkin kielikysymys. Minulta meni vuosi, ennen kuin opin puhumaan kunnolla espanjaa. Aluksi kaikki olivat kiinnostuneita minusta, kun olin uusi, mutta pian minuun totuttiin. Sitten olin aika yksinäinen. En saanut koskaan puheenvuoroa, kun kaikki puhuivat yhtaikaa ja kovalla äänellä. Kuri oli tosi kova. Miesopettaja, jota piti senioritella, ei sallinut minkäänlaista ääntä luokassa. Niinpä välitunnit olivatkin sitten vauhdikkaita ja kovaäänisiä. Espanjalaisilla kun on ihan erilainen temperamentti kuin suomalaisilla.                                                                                                                                         Ennen oli koulussa kovia rangaistuksia, Esperanza jatkaa. Enää ei kuitenkaan saa lyödä tai muuta sellaista, mutta mun poikaystäväni kertoi, että hänellä on vieläkin trauma yhdestä rangaistuksesta koulussa. Hän ei ollut tehnyt matematiikan läksyä ja opettaja kutsui hänet taululle. Sitten aina kun hän teki virheen, opettaja pani hänen selkäänsä repun, ja näin jatkui kunnes hän oli lyyhistynyt reppupinon alle.
Yliopisto-opinnoistaan Esperanza on hyvin innostunut. Missä hän tulevaisuudessa työskentelee, on vielä auki. Töitä riittää sosiaalialalla niin Suomessa, Espanjassa kuin esimerkiksi Meksikossakin, jossa hän on viettänyt jo vuoden ja jonne hän saattaa valmistuttuaan suunnata. Rohkealla, itseensä luottavalla ja iloisella tytöllä on valinnanvaraa. Eli hyvät vanhemmat, isovanhemmat, tädit ja sedät! Rohkaiskaa, kannustakaa, kehukaa ja kiittäkää lapsia ja nuoria missä heitä kohtaattekin. Varmasti pojan, joka sai vieraalta tädiltä kuulla olevansa kadun kauniista lapsista se kaikkein komein, oli helppo hymyillä, ja Eino Leinon sanoin: "Hymy jo puoli on hyvettä..."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti