sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ihmisarvo?



Pääsin työni äärellä miettimään ihmisarvoa ja sen kokemista, kun työnantajani Sininauhaliitto järjesti meille kehittämispäivät. Alkusysäyksen antoi johtajamme Aarne Kiviniemen näyttämä video, Does Appearance Change How People Are Treated?

Toivon, että meistä jokainen on sitä mieltä, että ihmisarvo kuuluu ihan kaikille. Ihmisarvo on kuitenkin vahvasti subjektiivinen kokemus ja siksi olisi hyvä pysähtyä miettimään, miten me tahallisesti tai tahattomasti riistämme ihmisiltä kokemuksen omasta ihmisarvostaan. Jos et aluksi katsonut videota, nyt se kannattaa katsoa, sillä siinä näkyy, kuinka helposti voimme mitätöidä toisen ihmisen.

Kuinka moni ihminen nyky-Suomessa hukkaa oman kokemuksen arvokkuudestaan kaiken kiireen, byrokratian ja kohtaamattomuuden takia? Jos autetuksi tuleminen alkaa yhä useammin siitä, että arvioidaan, onko autettava "avun arvoinen", kuka loppujen lopuksi on riittävän arvokas? Miten ihmiset kykenevät olemaan aktiivisia ja auttamaan itseään, jos heille syntyy vahva kokemus siitä, etteivät he ole minkään arvoisia?

Tutkimuspäällikkömme Pekka Lund esitti myös huomion siitä, että meillä on olemassa kansanosa, jolla ei ole koskaan ollut minkäänlaista kokemusta siitä, että he ovat arvokkaita. Miten näiden ihmisten kanssa pitäisi työskennellä? Kuinka voidaan auttaa ihmistä näkemään oma arvonsa, vai onko se edes mahdollista?

Kun teemme työtä lähtien kaikkien ihmisarvon kunnioittamisesta, mitä se käytännössä tarkoittaa tekoina? Millaisia ovat arjen ihmisarvoteot? Millä lailla toimimme niin, että tuemme ihmisten kokemusta siitä, että heillä on ihmisarvo?

torstai 6. elokuuta 2015

Kuka olen? Mihin kuulun?



Moni/multikulttuurisuus on ollut paljon esillä viime aikoina. Päätin sivuta aihetta, kun sivusilmällä huomasin puhetta siitä, että multikulttuurisuus on epäonnistunut monessa Euroopan maassa, koska ihmiset eivät suostu luopumaan identiteetistään tai heidän identiteettiään tuetaan liikaa. Tähän liittyy sanonta "maassa maan tavalla". Hieman tekopyhää on se, että kun puhumme monikulttuurisuudesta tai maahanmuuttajista, emme toki yleensä tarkoita kaikkia maahanmuuttajia, vain pakolaisia, turvapaikan hakijoita, paremman elintason perässä tulleita, ei länsimaalaisia ihmisiä.

Kuuntelin Hanna Arendtin esseen We refugees , jossa hän peilaa omaa ja muiden juutalaisten kokemuksia pakolaisuudesta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Kannattaa uhrata hetki esseen kuuntelemiselle.

Identiteetti on meille kaikille tärkeä asia. Useimmiten emme edes ajattele sitä, se muokkautuu elämän varrella. Maahanmuuttajista varsinkin pakolaiset törmäävät siihen, että heidän on  pakko jollain lailla muokata identiteettiään uudenlaiseksi. Kun joudut jättämään kotisi, sukusi, ystäväsi, omaisuutesi ja myös oman historiasi ja jaetut muistot taaksesi, kuka oikein olet? Mihin kuulut?

Ehkä ongelma ei olekaan se, että Suomeen turvaan tulleet pitävät liian tiukasti identiteetistään kiinni. Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyvin sopeutuvaisia, sillä selviydymme tiukoissakin tilanteissa. Kuinka monet Suomeen tulevat yrittävät nimenomaan parhaansa mukaan sopeutua, tulla suomalaisiksi? Kun kaiken sen stressin keskellä, mitä muuttaminen yleensä ihan maailman toiselle laidalle aiheuttaa, yrität opetella suomenkieltä, sopeutua ihan uudenlaiseen elämään, muuttua suomalaiseksi ja silti törmäät siihen, että sinun käsketään mennä takaisin sinne, mistä tulitkin, on enemmän ihmeellistä, että ihmiset jatkavat yrittämistä. Puhumattakaan heistä, jotka ovat syntyneet Suomessa, eivätkä tiedä muuta kotimaata kuin Suomen, kuinka loukkaavaa voi olla se, että aina kysytään "mistä olet kotoisin"?

Ääriliikkeet syntyvät usein epäkohdista, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Ääriliikkeisiin on helppo värvätä ihmisiä, jotka eivät oikein tiedä keitä ovat ja mihin kuuluvat. Eikä tämä ilmiö rajoitu vain maahanmuuttajiin, esimerkiksi koulussa pitkään kiusaamisen kohteeksi joutuvat saattavat toimia aivan samalla lailla. Jatkuvasti toistuva hylkäämisen kokemus synnyttää pahimmillaan vihaa ja väkivaltaa. Varsinkin, kun mitään mitä teet, ei saa muita hyväksymään sinua joukkoonsa.

Voin toki olla aivan väärässäkin. Silti me "kantaväestö" voisimme hieman tutkiskella omia asenteitamme, omia tapojamme kohdata ihmisiä, omia vaatimuksiamme siitä, millaisia Suomeen tulevien pitäisi olla. Tutustutaan erilaisiin ihmisiin, kuunnellaan heitä. Opitaan toisiltamme.

Kuka olet? Mihin kuulut?

torstai 16. huhtikuuta 2015

Toinen raportti Espanjasta

Hola! Tervehdys taas Torreviejasta, jonne pääsiäinen toi rannantäydeltä lapsiperheitä. On ollut hauskaa seurata perheiden elämää ja lasten touhuja. Perheidensä mukana rannalle saapuneet alakouluikäiset pojat kerääntyivät nopeasti yhteen ja muodostivat jalkopallojoukkueet, ja monia kertoja pallo eksyi  auringonpalvojien sekaan. Minäkin sain pallosta osuman muutamia kertoja, ja aina yhtä kohteliaasti ja anteeksi pyydellen se loikittiin varjojen välistä hakemaan takaisin.  Kukaan ei närkästynyt saamistaan osumista. "De nada" eli "ei se mitään" oli reaktio poikien anteeksipyyntöihin. Perheitä edusti usein kolme sukupolvea, ja poikkeuksetta isoisälle tai isoäidille järjestettiin paras paikka varjon alla, ja hänen hyvinvoinnistaan huolehdittiin koko perheen voimalla. Lapset olivat kuitenkin kaiken keskipiste. Heitä ihasteltiin ja hyväiltiin, ja pienimmät kulkivat sylistä syliin. Jatkuva puheensorina täytti rannan, jossa vietettiin aikaa aamusta iltaan. Siellä syötiin ja pelattiin korttia. Kiinalaiset hierojat sekä afrikkalaiset kellojen ja aurinkolasien kauppiaat ynnä muut kaupustelijat tarjosivat kovaäänisesti tuotteitaan. Aurinko paistoi ja katusoittajien sävelet leijailivat kaiken yllä. Lomatunnelma oli täydellinen.
Espanjassa kouluaika on sama kaikkialla, eli vuodesta toiseen lomat ja muut menot voidaan  suunnitella pitkäksi aikaa etukäteen. Koulut alkavat joka päivä yhdeksältä ja päättyvät kahdelta.  Esikouluun mennään kolmivuotiaana ja varsinainen alakoulu alkaa, kun lapset ovat kuusivuotiaita. Se kestää kuusi vuotta. Koko esi- ja alakouluajan lapset saatetaan aamuisin kouluun tai koulubussiin, jossa erityinen henkilö ottaa heidät vastaan ja vastaa heistä koulumatkalla.  Lasta ei koskaan luovuteta kenellekään muulle kuin ennalta sovitulle  noutajalle, joten 12:en ikävuoteen asti lapset ovat käytännössä aina aikuisten valvonnassa.
Iltapäivän lapset viettävät - jos molemmat vanhemmat ovat töissä - joko isovanhempiensa valvonnassa tai heillä on hoitaja. Kouluaika on muuttunut vasta viimevuosina eurooppalaiseen tapaan yhtäjaksoiseksi, sillä keskipäivän siestasta on ollut vaikea luopua. Joissakin kaupungeissa se toimii yhä. Monet kaupat ovat kiinni siestan aikana ja virastot suljettuina, mutta ehkäpä siinäkin eurooppalaistutaan. Vahinko, sillä minusta on hauskaa seurata kaupungin vilkasta iltaelämää, kun kaupat ja virastot ovat myöhään auki,  ja ravintolat, jotka levittäytyvät kadulle, niin että jalankulkijat puikkelehtivat pöytien välistä, tuntuvat olevan aina täynnä asiakkaita, ruokailevia perheitä ja jalkapallofaneja. Kaikkien täytyy saada äänensä kuuluvaksi ja asiansa hoidettua, joten meteliä riittää. Usein perheet lapsineen ovat syömässä vielä yhdeltätoista illalla, kun lapset ovat päättäneet leikkinsä kirkko- ynnä muissa puistoissa ja kotipihoilla  iltahämärässä katulamppujen himmeässä valossa. Joskus olen istahtanut penkille katselemaan, kuinka he potkivat palloa tai juoksevat kilpaa tai kiipeilevät telineissä, aina aikuisten valvonnassa. 
Yläkoulu kestää neljä vuotta, ja tässä vaiheessa lapset voivat kulkea jo itsenäisesti ilman saattajaa. Yliopisto-opintoihin tähtäävä lukio on kaksivuotinen, mutta sitä suositumpia ovat toisen asteen opinnot, joita löytyy runsaasti. Yliopistot ovat tunnettuja omista erityisaloistaan. Murcian yliopisto esimerkiksi  tunnetaan hyvästä lakimies-koulutuksesta ja Alicanten yliopistossa valmistuu päteviä sosiaalialan työntekijöitä. Haastattelemani Esperanza, joka aloitti koulupolkunsa Suomessa, opiskelee Alicanten yliopistossa sosiaalialaa. Hauskan kahvihetken ajan hän kertoili minulle kokemuksiaan koulunkäynnistä niin Suomessa kuin Espanjassakin. Eloisa iloinen tyttö tuntuu viihtyneen hyvin niin siellä kuin täälläkin, ja tulin taas ajatelleeksi, kuinka onnekasta on jos on hyvä itsetunto ja että sen tulisi olla tärkein kasvatustavoitteemme. Ihastuttava ja itseensä luottava Esperanza harrastaa soutua ja on joukkuineen saavuttanut hopeaa maailmanmestaruuskisoissa.
Esperanzan äiti on suomalainen ja isä espanjalainen. Hän on perheen skrapabulla, syntynyt Suomessa ja asunut siellä myös lapsuutensa. Hän kertoo jo Suomessa ymmärtäneensä jonkin verran espanjaa, mutta että kotikieli siellä oli suomi. 
-Mikä on mielestäsi huomattavin ero suomalaisten ja espanjalaisten koululaisten välillä? kysyn, ja Esperanza vastaa:
-Minusta tuntuu, että espanjalaisilla on huomattavasti parempi itsetunto kuin suomalaisilla.
-Entä mistä uskot sen johtuvan? kysyn.
-No kun täällä lapsia kehutaan koko ajan. Lapset myös huomataan kaikkialla. Jos esimerkiksi tapaat kadulla perheen, jolla on vaikka pari lasta mukanaan, tervehdit aina ensin lapsia ja sanot heille jotakin kivaa ja vasta sitten aikuisia. Suomessa lapsia ei usein edes huomata. Esimerkiksi eilen kuulin meidän kadulla, kun eräs nainen puhutteli yhtä noin 13-vuotiasta poikaa ja sanoi panneensa merkille, että tällä kadulla asuu vain kauniita lapsia, mutta että "sinä se olet se kaikkein komein". Kaikki  ihmiset sanovat lapsille kauniita asioita ja siksi kai heistä kasvaa iloisempia ja rohkeampia kuin suomalaislapsista. Lisäksi he saavat kauemmin kasvaa pieninä ja hoivattuina. Lapsuus on pitempi.
Tätä todisti hyvin tapahtuma, jota seurasin rantakahvilassa. Kaksi noin 12-vuotiasta tyttöä käveli kadulla juhlamekoissaan - olihan pääsiäinen - työntäen nukenvaunuja. Vaunuissa oli vauvanuket, ja vaikka en ymmärtänyt mitään heidän keskustelustaan, päättelin heidän ilmeistään, että pikkuäidit juttelivat vauva-asioita. Samanikäiset tytöt Suomessa usein jo meikkaavat, lähettävät viestejä puhelimillaan ja pukeutuvat seksikkäästi teinityttöjen tapaan.
-Entä koulussa? Kehutaanko sielläkin?
-Joo, mutta kuri on paljon kovempi kuin Suomessa. Suomessa aloitin tarhassa, jossa kävin myös eskarin. Koska olin kiltti ja sopeutuvainen tyttö, kysyi ope vanhemmiltani, voisinko olla luokassa, jossa on myös kehitysvammaisia. Haluttiin että joukossa olisi myös niin sanottuja normaaleja lapsia. Minusta ryhmä oli ihan kiva, eikä kenessään ollut mitään ihmeellistä. Olin esimerkiksi kaveri yhden pojan kanssa, joka oli kai ihan kuuro. Opin lukemaan vasta tokalla, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota eikä se ollut minulle mikään ongelma. Kolmannella vaihdoin koulua, kun tiesimme, että tulemme muuttamaan Espanjaan. Uudessa koulussani sain espanjankielen opetusta. Minusta koulussa oli mukavaa. Opettajaa nimitettiin etunimellä ja hän keitteli itselleen teetä tuntien aikana. Luokassa oli vähän hälinää, mutta kukaan ei varmaankaan kiusannut ketään. Sieltä oli kyllä aikamoinen shokki siirtyä espanjalaiseen kouluun. Ensinnäkin oli tietenkin kielikysymys. Minulta meni vuosi, ennen kuin opin puhumaan kunnolla espanjaa. Aluksi kaikki olivat kiinnostuneita minusta, kun olin uusi, mutta pian minuun totuttiin. Sitten olin aika yksinäinen. En saanut koskaan puheenvuoroa, kun kaikki puhuivat yhtaikaa ja kovalla äänellä. Kuri oli tosi kova. Miesopettaja, jota piti senioritella, ei sallinut minkäänlaista ääntä luokassa. Niinpä välitunnit olivatkin sitten vauhdikkaita ja kovaäänisiä. Espanjalaisilla kun on ihan erilainen temperamentti kuin suomalaisilla.                                                                                                                                         Ennen oli koulussa kovia rangaistuksia, Esperanza jatkaa. Enää ei kuitenkaan saa lyödä tai muuta sellaista, mutta mun poikaystäväni kertoi, että hänellä on vieläkin trauma yhdestä rangaistuksesta koulussa. Hän ei ollut tehnyt matematiikan läksyä ja opettaja kutsui hänet taululle. Sitten aina kun hän teki virheen, opettaja pani hänen selkäänsä repun, ja näin jatkui kunnes hän oli lyyhistynyt reppupinon alle.
Yliopisto-opinnoistaan Esperanza on hyvin innostunut. Missä hän tulevaisuudessa työskentelee, on vielä auki. Töitä riittää sosiaalialalla niin Suomessa, Espanjassa kuin esimerkiksi Meksikossakin, jossa hän on viettänyt jo vuoden ja jonne hän saattaa valmistuttuaan suunnata. Rohkealla, itseensä luottavalla ja iloisella tytöllä on valinnanvaraa. Eli hyvät vanhemmat, isovanhemmat, tädit ja sedät! Rohkaiskaa, kannustakaa, kehukaa ja kiittäkää lapsia ja nuoria missä heitä kohtaattekin. Varmasti pojan, joka sai vieraalta tädiltä kuulla olevansa kadun kauniista lapsista se kaikkein komein, oli helppo hymyillä, ja Eino Leinon sanoin: "Hymy jo puoli on hyvettä..."

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Raportti Espanjasta


Hola! Tervehdys tällä haavaa varsin viileältä Costa Blancalta, Torreviejasta!! Viivyn täällä jo toista kertaa normaalia lomailua pitempään, eli kaksi kuukautta. Vuosi sitten vietin tässä kaupungissa kevätkuukaudet ja -  ihastuin, kotiuduin. "Kuin valtava vanhainkoti", sanoivat 13-vuotiaat lastenlapseni, pojat, joiden viikon visiitti  luonani oli supertimea (vrt. superfood), ja oikeassa pojat ovat. Tämä kaupunki on Madridin eläkeläisten suosiossa, varmaankin lähinnä siitä syystä, että Maailman terveysjärjestö on valinnut tämän yhdeksi terveellisimmästä alueista koko maailmassa. Olen kuullut jopa että se olisi toiseksi terveellisin. Erityisesti astmaatikkojen on täällä helppo hengittää ja ilmasto sopii hyvin myös reumaatikoille. Euroopan suurimmat suolajärvet, joista jo satoja vuosia on rahdattu suolaa kaikkialle maailmassa, pitävät sään hyvänä - ainakin 300 aurinkoista päivää vuodessa, ja jotta suola - sitä on korkeita vuoria - pysyisi puhtaana, ei seudulla ole minkäänlaista raskasteollisuutta. Eli ilmasto suosii, ja ranta, joka on vuokrahuoneistoni kuten satojen muidenkin huoneistojen lähituntumassa, on useita kertoja palkittu - kuulopuhetta mutta uskottavaa - Espanjan siisteimpänä ja puhtaimpana. Joka aamu rantaa puhdistetaan niin että kun noin kymmenen aikaan aamulla auringonpalvojat saapuvat paikalle tuoleineen ja varjoineen, on hiekka kuin kultaa.
Omalla kohdallani kaupungin terveysvaikutukset näkyivät selvästi, vaikka mitään varsinaista terveydellistä ongelmaa en podekaan. Kävin palattuani Suomeen varmuuden vuoksi  verikokeissa ja ilostuin, sillä jopa kolestetrooliarvoni oli tasan neljä, eikä se lääkärin mukaan voisi olla ideaalimpi, ja ilman lääkkeitä siis. Aikaisempi arvoni oli 5,6, mikä on kuulemma liian korkea, kun kyseessä on riskisuku. Tähän vaikutti varmasti myös Välimeren maiden tunnetusti terveellinen ruoka, ihanat paikalliset hedelmät ja vihannekset, kala ja vuohenmaito, johon minun oli ensin kuitenkin vähän totuteltava.

Ikinä en kuvitellut, että joskus haluaisin viettää kevään ja syksyn - marja- ja sienisesongin päätyttyä - Espanjassa. Nyt se on kuitenkin tavoitteeni, sillä suurperheen äitinä, isoäitinä, olen kotona aina "myrskyn silmässä". Huolehdin kuin Niskavuoren vanha emäntä koko klaanini hyvinvoinnista - tietenkin lähinnä teoriassa. Täällä olen huomannut, kuinka totta on sanonta "poissa silmistä, poissa mielestä" - ei  tietenkään niin että rakastaisin yhtään vähemmän. Kotona olin aina valmiusasemissa ryntäämään paikalle jos uskoin minua tarvittavan, ja kuvittelin, että minua todellakin jatkuvasti tarvitaan. Täällä olen huomannut, että koko klaani selviytyy erinomaisesti ilman minua. Sitäpaitsi on valtavan hauskaa, kun perheenjäsenet ja ystävät ilahduttavat visiiteillään, todellista laatuaikaa. Kolmen huoneen asunnossani on hyvin tilaa. Asunnon vuokraaminen, ostaminen myös, on edullista. Madridilaiset viettävät täällä lähinnä kesälomansa, jolloin suomalaiset taas haluavat olla kotona,  ja tietenkin on myös asuntosijoittajia, jotka vuokraavat huoneistoja pysyvästi. Monet suomalaiset vuokraavatkin asunnon koko vuodeksi ja myös omistusasunto on usealla.  Vakituisesti täällä asuu noin 1100 suomalaista. Jokasunnuntaisessa jazz-konsertissa istuin viimeksi pöydässä, jossa eräs suomalainen, jo vuosia Torreviejassa asunut herttainen rouva, kertoi, että verojen maksaminen Espanjaan on säästänyt heidän perheelleen pitkän pennin ja että elämä on tullut muutenkin huomattavasti  halvemmaksi kuin Suomessa.  "Ja mikä parasta" - hän sanoi, "ihmiset ovat täällä paljon mukavampia, myös suomalaiset". Kuitenkin - missä vain suomalaiset kokoontuvat - raikuvat laulut suloisesta Suomestamme, jota armaampaa ei löydy mistään! Jos taas haluaa verrytellä englannin-, ranskan-, italian- tai saksankielen taitojaan, se on täällä hyvin mahdollista, sillä Torreviejassa puhutaan noin 60 kieltä.

Torreviejassa kaikki kadut johtavat meren rantaan tai ovat sen suuntaisia. Siinä on yksi syistä, että kaupunki tuntuu turvallisen kotoisalta. Olen patologinen eksyjä, mutta täällä on lähes mahdotonta ajautua pahasti harhaan. Tietenkin olen pyörinyt välillä ihmeissäni sinne tänne, mutta kysyminen ystävällisiltä espanjalaisilta on hauskaa, ja aloittelevana kielen opiskelijana on mukavaa testata taitojaan. Olen jo  tottunut espanjalaisten kovaääniseen keskusteluun, joka alkaa aamulla ja jatkuu tauotta myöhään yöhön. Kuulen sitä auringon suunnassa olevalta parvekkeeltani, sillä ensimmäisessä kerroksessa olevan asuntoni alapuolella on kodikas, espanjalaisten suosima ravintola. Ymmärrän sanan sieltä, toisen täältä, sillä espanjalaisten puhe on melkoista tykitystä, ja kun monta Serranon perhettä on kokoontunut lastensa seurassa ilta-aterialle, meteli on uskomaton. Minulla on vähän alentunut kuulo - ehkä opettajan työni on edesauttanut sen syntyyn, eikä liene ihme, että täälläkin on paljon huonokuuloisia.

Kaupunki ei parhaalla tahdollakaan ole kaunis kuten läheiset Alicante, Kartagena tai Murcia, joissa voi ihastella vanhoja historiallisia rakennuksia. Se tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 1829 ja rakennettiin vauhdilla uudelleen. Jäljellä on vain pari vanhaa kohdetta kuten kaupungin arabialaisvaikutteinen Casino-ravintola. Monet rakennukset ovat jääneet rahanpuutteen vuoksi kesken ja rapisevat nyt silmissä suoden suojaa kodittomille. Heitä varten ihmiset kasaavat vanhoja vaatteitaan ja esineitään roskalaatikoiden viereen, josta ne katoavat lähes samantien. Muutama jo tutuksi tullut kerjäläinen istuu rannalla tai ruokakaupan ovella. Varaan taskuuni aina kaikki ruskeat kolikot. jotta voin painaa edes pienen tervehdyksen ojennettuun käteen.

Olen käynyt muutamia kertoja tanssimassa. Täällä on keskiviikkoisin suomalaisten tanssi-ilta, jonka myös monet espanjalaiset miehet ovat löytäneet. Suomalainen lavatanssimusiikki soi ja niin vanhat kuin uudetkin pariskunnat tanssivat hartaasti kaksi tuntia. Iltayhdeksältä tulee orkesteri ja espanjalainen musiikki. Samassa tahti onkin jo täysin toinen ja lattia täynnä vauhdikasta lantion pyöritystä. 80 vuotta täyttäneitä tanssijoita on useita, mitä on lähes mahdotonta uskoa. Nuoria on joukossa myös, eikä iällä todellakaan näytä olevan suurta merkitystä. Se näkyy myös aamuisin rannalla, jossa Punaisen ristin kouluttama don Javier on vuosikausia ohjannut tunnin kestävän voimistelutunnin pallonheittoineen. Itse hän on varsinainen jonglööri, ja omatkin taitoni ovat vähitellen kehittyneet  kerrassaan mainiosti. Javier tarjosi viime viikolla koko porukalle - sillä kertaa noin 20 henkeä -  kahvia ja croisantin 79-vuotis-syntymäpäivänsä kunniaksi. Olen jumpasta innoissani, sillä vaikka alkuun se näytti minusta mummourheilulta, olen jo huomannut, kuinka tehokas ja hyvää tekevä se on. Jumppa alkaa aamuisin yhdeksältä, mutta ennen sitä kävelen kaukana häämöttävän aallonmurtajan päähän, kaikkiaan noin viisi kilometriä, ja nautin samalla meren värien vaihtelusta, auringonnoususta, tuulesta ja tyynestä, kissoista ja koirista, kaikesta. Kävelyä ja jumppaa en koskaan jättäisi väliin. Ne ovat elämäni ensimmäiset rutiinit, ja niitä odotin koko talven hartaasti kotona Suomessa. Minut tunnetaan täällä muuten nimellä Sini, sillä Eija tarkoittaa espanjaksi äännettynä naispuolista hän-sanaa, mikä tuntui aluksi siltä kuin kaikki puhuisivat minusta. Nimeni on Eija Sinikka, joten päätin ottaa käyttöön lyhenteen Sini. Nimi on tärkeä, sillä aamujumpassa heitämme viimeiseksi palloa vimmatusti kutsuen toisiamme nimeltä: Damiano, Dolores, Jovanna, Benito, Lolly jne..

Täällä toimii aktiivinen Suomi-seura. Seuran tiloissa on erinomainen kirjasto, ja seura järjestää myös monenlaisia kulttuuritapahtumia. Kerrassaan mainio on suomalaisen seurakunnan kirkkokuoro, jonka hiljattain järjestämä konsertti hämmästytti monipuolisuudellaan ja tasokkuudellaan. Suomalaiset osaavat laulaa. Sen kuulee jokatorstaisessa karaokeillassa, jossa myös tanssitaan, ja monissa yhteislaulutilaisuuksissa. Eikä kouluaikojen ujostelusta näy merkkiäkään. Monet miehet laulavat todella komeasti.

Suomalaiset eläkeläiset tuntuvat elävän täällä aktiivista ja luovaa elämää. Taidekerho Suomi-seuran puitteissa synnyttää uusia harrastajia, myös monet ammattitaiteilijat työskentelevät täällä ja järjestävät näyttelyitä kesäisin kotimaassa. Itse olen huomannut, kuinka helppoa on keskittyä kirjallisiin töihin, kun ympärillä ei ole minkäänlaisia velvotteita. Kotona pitää aina tehdä ensin tuo ja sitten vielä tämäkin ennen kuin pääsee alkuun.

Katselen iltaisin televisiosta uutiset, joista en ymmärrä paljoakaan. Arvuuttelen kuvien perusteella, mistä on kyse. Tänään kuvassa vilahti Aleksander Stubb. Espanjan pankin konkurssi ja Tunisian järkyttävä terrori-isku, Putinin omituinen katoamistemppu ja sää, siinä viime aikoina tavoittamani uutiset. Kaikkea ei tosiaankaan ole edes tarpeen tietää ja tärkeimmät uutiset saan jumpan jälkeen suomalaisten (meitä on viisi) kahvipöydässä pähkinänkuoressa. Jalkapalloa tuleee televisiosta jatkuvasti. Kaikissa ravintoloissa on televisio auki, ja aina jalkapalloa istuu seuraamassa paikallinen miesporukka.

Koulu ja kasvatus kiinnostavat minua  tietenkin suuresti, ja ilokseni onnistuin tapaamaan tytön, joka on käynyt koulua sekä Suomessa että Espanjassa. Parikymppinen Esperanza aloitti koulun aikanaan Suomessa. Kun perhe, jossa isä on espanjalainen, muutti Torreviejaan, hän siirtyi viidennelle luokalle tavalliseen espanjalaiseen kouluun. Nyt hän opiskelee  Alicanten yliopistossa sosiaalikasvattajaksi.  Seuraavassa raportissani kerron hänen kokemuksistaan.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Sunshine PopUp Park






Kävin lauantaina katsomassa Hämeenlinnassa Sunshine PopUp Parkia, sisäpuistoa Linnan ostoskeskuksen tiloissa. Marraskuussa auennut uusi ostoskeskus tyhjensi Reskan varrella olleen Linnan. Ehkä onneksi tyhjensi, sillä ilman tyhjää tilaa emme ehkä saisi nauttia hienosta sisäpuistosta.



Puisto on hieno asia paristakin eri syystä. Idean takana on joukko nuoria, joka osoittaa, että meillä on upea nuori sukupolvi kasvamassa, kunhan aikuiset uskaltavat astua ulos "ei näin voi tehdä"- laatikoistaan ja tukea nuoria toteuttamaan ideoitaan. Toiseksi puiston eteen on tehty todella urakalla töitä ja se on osallistanut ja energisoinut sekä tekijöitä että kävijöitä.

Puisto on pullollaan ideoita, osa jo toteutettu, osa odottaa vuoroaan. Jokaisella on mahdollisuus osallistua, joko ideoimalla tai lähtemällä vapaaehtoiseksi puistotädiksi tai -sedäksi. Kävijöitä on riittänyt hienosti, ottaen huomioon, että puisto avattiin tammikuun puolivälissä.




Ihmisarvoministeriö antaa täyden tukensa ja isot aplodit kaikille puiston toteuttamiseen ja pyörittämiseen osallistuneille. Samalla kehotamme kaikkia hämeenlinnalaisia sekä siellä vierailevia piipahtamaan puistossa, joka on toistaiseksi auki helmikuun puoliväliin asti. Tämä on mielestämme juuri sellaista toimintaa, jota Suomessa kaivataan. Puistoon ovat kaikki tervetulleita, se lisää yhteisöllisyyttä ja yhdessä toimimista ja tarjoaa oleskelutilan myös niille, joilla ei ehkä ole varaa istua kahviloissa. Ja onhan puistossa jo vieraillut pääministerimmekin, mikset siis sinä?

Sunshine PopUp Park löytyy Facebookista ja Twitteristä (@SunshinePopUp). Toivottavasti tämä ei ole vain kuukauden kokeilu, toivottavasti jatkossakin löytyy sekä tekijöitä, tilaa että resursseja, että saamme jatkossakin nauttia sisäpuistosta Hämeenlinnassa.

Ps.

Ps2. Puisto sai juuri kaksi kuukautta lisäaikaa, nyt kerkiää vähän hitaammatkin paikalle!

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Onnellisuudesta ja Taskuneuloosista



Osallistuin tammikuun alkupuolella Järvenpäässä järjestettyyn Taskuneuloosiin Lentävässä Lapasessa. Tapahtuman nimessä tasku viittasi alunperin Twitteriin, nykyään taskutapahtumiin voidaan kutsua kaikissa sosiaalisen median sovelluksissa. Neuloosi taas tuo yhteen käsitöistä innostuneet, monet osallistujista neulovat ja virkkaavat.

Taskuneuloosien jälkeen päällimmäinen tunteeni on aina ollut onnellisuus. Onnellisuus siitä, että saa tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttua. Onnellisuus siitä, että saa oppia uutta. Onnellisuus siitä, että saa tehdä juuri sellaisia käsitöitä kuin itse haluaa ja siitä, että voi jakaa tekemisen ideoita. Onnellisuus siitä, että löytyy aktiivisia ihmisiä, jotka järjestävät tällaisia tilaisuuksia. Onnellisuus yhdessäolemisesta ja kiireettömyydestä.

Ehdottomasti paras viime vuonna lukemani väitöskirja oli Liisa Hokkasen Autetuksi tuleminen. Väitöskirjassa Hokkanen käyttää sanaa onnellisuustasku. "Onnellisuustasku on paikka, jossa on helpompi hengittää kuin sitä ympäröivässä maailmassa. Se on ihmisten keskinäisen yhdessäolon paikka. Onnellisuustaskuja löytyy sieltä, missä jonkin sortin joukko ihmisiä jakaa keskenään asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä. Onnellisuustaskut ovat kestävän vapaaehtoisuuden varaan rakentuvia paikkoja, joissa osallistujien keskinäinen villi vapaaehtoisuus alkaa kukoistaa. Onnellisuustasku voi rakentaa osallistujille turvallisuutta tuovia raja-aitoja. Rajojen rakentaminen ei ole heikko asia; se on osa yhteisöjen ja ryhmien toiminnan logiikkaa. Taskun rajat eivät ole toiminnan rajoja vaan toiminta voi suuntautua vahvasti ulos taskusta – vaikkapa tiedottamisena tai vaikuttamisena."

Me tarvitsemme onnellisuustaskuja. Paikkoja, joissa voimme kokea olevamme turvassa muiden ihmisten kanssa. Paikkoja, jossa voimme olla oma itsemme. Paikkoja, jossa ei toviin ole kiire ja hoppu minnekään. Paikkoja, joista lähtiessämme, koemme olevamme elossa ja energisiä.

Mikä/missä on sinun onnellisuustaskusi?