tiistai 21. lokakuuta 2014

Ihmisarvolla ja inhimillisyydellä on vanhentumispäivä?



Kävin viime viikolla tervehtimässä suvun vanhinta ja perhetuttua, molemmat asuvat hoivakodissa.  Suvun vanhimalla on yli 90-vuotiaana ilmeisen hyvä fyysinen terveys, mutta muisti pelaa vain yhä vanhempien asioiden kohdalla. Silti huomaan ajattelevani, että hän on onnekkaampi kuin ne, joilla pää vielä pelaa, mutta fyysinen kunto on niin huono, etteivät he enää pärjää kotona edes tuetusti.

Käyn aina kun mahdollista äitini kanssa tervehtimässä perhetuttuamme. Hän on ollut hyvin aktiivinen ja itsenäinen ihminen koko elämänsä. Nyt kun fyysinen kunto on heikennyt, hänkin on joutunut sen totuuden eteen, ettei pärjää enää kotona. Onneksi nykyään hoivakodeissakin ihmisillä on jo oma huone, se antaa edes pienen oman tilan. Se mikä hätkäytti minua oli, miten vierailumme päättyi. Olimme olleet tuttumme huoneessa noin tunnin ja siellä oli sinä aikana käynyt hoitaja tuomassa pyykkiä. Sisään tullessa oveen koputetiin ja odottiin, että lupa annettiin tulla sisään. Toisella kerralla hoitaja tuli huoneeseen, ilmoitti että on ruoka-aika, työnsi asukkaan pyörätuolilla ulos huoneesta ja huikkasi meille, että vie hänet pois hetkeksi. Ja jätti meidät istumaan hieman hölmistyneenä huoneeseen. Asukkaalle ei jäänyt mitään mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Hetken mietittyämme menimme ruokahuoneeseen kertomaan, että lähdemme jatkamaan matkaa. Siellä kaikki asukkaat istuivat pöydän ääressä, eikä ruokaa vielä näkynyt missään.

Jäin miettimään, että oliko ollut ihan mahdotonta huikata etukäteen meille, esimerkiksi että "tulen hakemaan rouva x:ää viiden minuutin päästä"? Miten ollaan päädytty tilanteeseen, jossa iäkkäät ihmiset ovat enemmän säilössä kuin että heillä olisi koti, jossa on tarjolla hoitoa? Olisiko todella vaikeaa tehdä käytännöistä ja arjesta sellaista myös hoivakodeissa, että asukkaat eivät tuntisi olevansa täysin vailla kontrollia omasta elämästään? Onko ihme, että ihmisillä on vahva halu näistä hoivakodeista pois, jos on tunne siitä, että on enemmän sairaalassa kuin omassa kodissa? Kun tieto siitä, ettei enää yksin pärjää kotona on todella vaikea ja ahdistava asia käsitellä, miksi ahdistusta pitää lisätä viemällä viimeisetkin mahdollisuuden minkäänlaiseen itsenäisyyteen pois?

Tämä esimerkkini saattaa tuntua pieneltä, mutta se ei ole suinkaan ainoa kertomus, jonka olen kuullut, eikä edes pahimmasta päästä. Suomessa on taastusti paljon hyviä hoivakoteja. Miten niissä toimitaan? Miten niissä saadaan ihmisille kokemus omasta kodista? Ehkä olisi aika alkaa puhua toimivista paikoista ja siitä mikä tekee niistä toimivia. Pelkkä epäkohdista valittaminen ei näytä tuottavan juuri mitään parannusta, ehkä tarvitsisimme esimerkkejä hyvästä iäkkäiden asumuspalvelusta, jotta voisimme vaatia samaa myös niille, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita asumispaikkansa suhteen?

Lopuksi vetoan teihin kaikkiin: käykää katsomassa iäkkäitä sukulaisia ja tuttuja. Tunti omasta elämästä on todella ohikiitävä hetki, mutta se saattaa olla joskus hyvinkin yksinäisille iäkkäille ihmisille todella suuri ja elämänlaatua parantava asia.