tiistai 11. helmikuuta 2014

Välinpitämättömyys tappaa maailmassa eniten – vaikeneminen on välinpitämättömyyden rikostoveri




Maailman paha on olemassa; välitämme siitä tai emme. Meidän olemassaolomme ei ole enää riippuvainen siitä pystymmekö metsästämään riistaa tai viljelemään maata. Maailma on muuttunut hurjasti viime vuosikymmeninä. Köyhästä on tullut köyhempi kuin koskaan. Maalaiskulttuurissa asuessa ihminen pystyi tekemään omaksi hyväkseen sellaisia asioita kuten kalastamaan, metsästämään ja viljelemään. Tämän päivän köyhällä siihen ei ole mahdollisuutta. Köyhyydestä on kuitenkin tullut paljon enemmän kontrolloidumpaa kuin koskaan. Perustoimeentulosta on pystyttävä antamaan erilaisia selvityksiä runsaasti. Oma kohtalo on monen päättäjän käsissä. Välittääkö välittämisen ammattilainen?

Välittäminen on sitä, että haluaa vaikuttaa asioihin joita tekee. Usein katselemme suuria kokonaisuuksia, kun meidän pitäisi kohdistaa voimavaramme pieniin asioihin, niihin joita voimme tehdä. Meren pelastaminen lähtee liikkeelle vesipisarasta. Emme voi auttaa kokonaista merta, jos emme tee ratkaisua omalla kohdallamme. Olemme joko mukana välittämässä tai liitymme ryhmään, joka ei välitä. Pahinta on olla välittämättä ja vaieta.

Olen joskus kuullut sanonnan; että ”Valta on sillä, joka välittää vähiten.” Usein arvokeskusteluissa köyhyydestä syytetään köyhiä itseään. Meistä jokainen on kuullut tai kokenut miltä tuntuu, kun kohtaa ihmisen, toisen vertaisen, joka välittää. Välittäminen on tekemistä, toimimista ja sillä on tavoite. Olen oman lapsuuteni viettänyt maalla. Usein mummoni kääri eväspaketteja naapureille. Niissä oli vastapaistettua leipää, tuoretta lihaa tai kasviksia tai piirakoita. Lapsena en ymmärtänyt merkitystä, pidin sitä itsestään selvyytenä. Se merkitsi lähimmäisen elämästä vastuunkantoa. Mummoni viesti oli siis naapurille; ”Minä välitän siitä, että sinulla on edes vähän paremmin asiat. Minä olen siis itsekin olemassa”. Olemme olemassa itsellemme ja toisillemme välittäessä.

Vappu Salivuoren sanoin

                             ”Ihmisiä on monenlaisia. Toiset ovat normaaleja,

                             toiset epänormaaleja. Niitten ero on hyvin pieni,

ei sitä helposti huomaa.

Normaali tekee työtä ja kulkee todellisuudessa.

Epänormaali taas elää mielikuvitusmaailmassa.


Normaali ihminen vihaa ja rakastaa.

Epänormaali taas kuulee erilaisia ääniä,

taikka vaipuu syvään alakuloisuuteen.


Molemmat ovat kuitenkin tärkeitä,

kumpiakin tarvitaan tässä pahassa maailmassa.”


Vappu Salivuoren (1927- 2003) oli runoilija, joka käsitteli ihmisenä olemista kehitysvammaiseksi määritellyn henkilön näkökulmasta.

                            


Kukkahattutätien sanotaan työntävän nenänsä asioihin, jotka eivät heille kuulu. Kukkahattutäteilyn tärkein tehtävä on työntää nenänsä asioihin, mitkä sinänsä eivät kuulu heille. Asioiden esiin nostaminen ja näkyväksi tekeminen niiden puolesta, jotka eivät  itse siihen kykene, on kukkahattutätien toiminnallinen ominaisuus.  Sosiaaliseettinen toiminta sanoin ja teoin on tämän päivän ”eväspaketit”. 

 Kukkahattutädeissä ja -sedissä asuu paljon välittämistä ja energiaa. On itsestämme kiinni, miten tämän energian suuntaamme. Toisiamme tukien ja asioista keskustellen voimme tehdä kukkahatuista välittämisen merkkejä.





sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kannustaminen? Aktivoiminen?

 

Viime aikoina olen miettinyt, kuinka helppoa on piiloutua sanojen  taakse ja naamioida melko epäinhimilliset toimet ja suunnitelmat kuulostamaan jollain lailla tolkullisilta. Niskakarvani nousevat joka kerran pystyyn, kun puhutaan kannustavasta tai aktivoivasta sosiaaliturvasta. Näihin sanayhdistelmiin piiloutuu liian usein useampikin etiikkaan ja ihmisarvoon liittyvä asia.

Ensinäkin vaikka puhutaan sosiaaliturvasta, useimmiten tarkoitetaan työttömyysturvaa. Kukaan ei kaiketi ole vaatimassa lapsia, ikääntyneitä tai vammaistukia saavia työskentelemään tukia saadakseen? Toiseksi suurin osa työttömyysturvaa saavista on jo tehnyt työtä turvaansa vastaan aiemmin, maksanut siitä etukäteen verojen kautta. Nämä tuethan ovat meille kaikille luotu turvaverkko, jonka me itse maksamme ja joka aktivoituu, kun kohtaamme elämässä jotain sellaista, josta emme selviä yksin. Miten ihmisestä, joka on tehnyt parhaimmillaan 30-40 vuotta työtä, tulee työttömyyden myötä vastuuton ja laiska?

Kaikki kukkahattutätikaverini tietävät, että tässä yhteydessä puhe kannustamisesta ja aktivoinnista saa minut miltei raivon valtaan. Lähtökohta: vain harvoja ihmisiä aktivoi saati kannustaa pakko. Lienee inhimillistä, että kun joudumme selkä seinään vasten ja taipumaan ulkoapäin tulevaan kontrolliin, suurimmassa osassa meistä herää tunne epäoikeudenmukaisuudesta ja sen myötä halu kapinoida. Olisi siis ihan hyvä kysyä, mihin suunnitellut toimenpiteet kannustavat? Olisi myös reilumpaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tällä hetkellä suunnitellaan järjestelmää, jossa pystytään pakottamaan ihmiset töihin ja pakko perustuu siihen, että kyseisillä ihmisillä on niin huono taloudellinen tilanne, ettei heillä ole varaa kieltäytyä.

Yhteiskunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä on auttaa kansalaisia pysymään toimintakykyisinä, terveinä ja mielellään hengissä silloin, kun vallitsee taloudellisesti huonot ajat. Kuten historia on meille opettanut, näitä huonoja aikoja tulee markkinataloudessa aallonomaisesti. Jos meillä ei olisi rakenteita, jotka tasoittavat aallon pohjia ja huippuja, päätyisimme nopeasti tilanteeseen, jossa suurin osa kitkuttaa pärjäämisen reunalla ja raha keräytyy pienelle vähemmistölle. Suomessakin tämän kaltainen kehitys alkoi valitettavasti 1990-luvun laman aikana. Silloin karsittiin rankalla kädellä erilaisista palveluista ja tuista ja väitän, että ainakin osa tämän päivän syrjäytyneistä (tai syrjäytetyistä) nuorista on juuri noiden vuosien tulosta. Samaa kategoriaa ovat mielenterveys- ja päihdepuolen ongelmat, pysähtyneisyys niin peruskoulussa kuin korkeamman asteen oppilaitoksissa sekä osaa kansasta vaivaava hyvinvointivaje. Auliisti myönnän tässä vaiheessa kärjistäväni, sillä onneksi näilläkin saroilla löytyy paljon hyvää. Se hyvä pitäisi vain nostaa kaikkien nähtäville ja aloittaa sen levittäminen ja hyödyntäminen laajemminkin.

Markkinataloudessa tarvitsemme yhteiskunnan rakenteita. Vapaaseen markkinatalouteen uskovat ajattelevat usein, että juuri kuluttamisessa, taloudessa ja yritystoiminnassa ihmiset toimivat kylmän rationaalisesti. Valitettavasti vain ihmiset aivot eivät aina tue tätä rationaalisuutta, pikemminkin päinvastoin, tuppaamme olemaan järjestelmällisesti epärationaalisia.

Ihmisinä meiltä vaaditaan rohkeutta myöntää oma inhimillisyytemme ja sen mukana tulevat heikkoudet ja haasteet. Emme yksinkertaisesti kykene olemaan kylmän rationaalisia koko ajan. Sanoisin jopa, että onneksi emme siihen kykene. Sen sijaan ihminen on löytänyt rahtusen järkeä jo varhain ja sen seurauksena on kehitetty rakenteita, jotka suojaavat meitä itseltämme. Näitä rakenteita ovat esimerkiksi yhteiskunnat, uskonnot ja perheet. Kaikki nämä ovat alkaneet haurastua, kun vallalle on päässyt ajatus ihmisen omasta ylivertaisesta järjestä.

Vapaus - vastuu

Järki - tunteet

Yksilö - yhteiskunta

Nämä sanaparit eivät kilpaile keskenään, ne tarvitsevat toisiaan. Koko elämämme etsimme tasapainoa juuri näille sanapareille. Tasapainon löytäminen on meidän kaikkien yhteinen tehtävä ja meidän on yhdessä luotava ne rakenteet, jotka ylläpitävät tasapainoa. Jos onnistumme tässä tehtävässä edes kohtalaisesti tulevaisuudessa, saattaisimme joku päivä huomata elävämme todellisessa hyvinvointivaltiossa. Sellaisessa yhteiskunnassa, joka aidosti kannustaa ja aktivoi kansalaisiaan.

Ps. Ollaan muuten jännän äärellä, kun hyvintoimeentulevia kannustetaan rahalla ja toimeentulon rajalla horjuvia vastaavasti uhalla sen vähäisenkin tuen viemisellä.