Vieraskynä: Miksi kaikesta kiireestä, stressistä ja tilanteen mahdottomuudesta teet työtäsi?

Miksi kaikesta kiireestä, stressistä ja tilanteen mahdottomuudesta teet työtäsi? Mikä saa jaksamaan kaikesta huolimatta?

Sain nuo ylläolevat kysymykset ja pyynnön vastata näihin, kaikesta kuormituksesta huolimatta. Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin usein itsekin. Tällä hetkellä päällimmäisin tunne on se, että en tiedä. En tiedä, jaksanko, ja pystynkö tekemään työtä, joka kuormittaa liikaa, vie liian paljon ja antaa välillä niin kovin vähän, kiitosta nyt ainakaan, palkkatasosta puhumattakaan. Olen sellaisen pohdinnan äärellä, että pystynkö suoriutumaan riittävän hyvin työstä, jossa vaatimukset ja odotukset sekä aikarajat ovat korkealla mutta riittävä aika työtehtävien suorittamiseen on kortilla. Olen pohtinut paljon riittämättömyyden tunnetta ja sitä, pitääkö sosiaalityöntekijän kyynistyä suojellakseen itseään ja lisätäkseen jaksamistaan puurtaa mahdottoman tehtävän edessä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jaksammeko me, jotka teemme tätä työtä sydämellämme, kuten eräs asiakas minulle kauniisti antoi palautetta. Se, että tekee sydämellään, on empaattinen, toiset huomioiva ja asioita laajasti ajatteleva, on yksi kuormittava tekijä muiden ohella. Ajattelen että tiettyä herkkyyttä tarvitaan, kykyä ottaa toiset huomioon, kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää hänen näkökulmaansa. Se lisää ymmärrystä ja kykyä pohtia, mikä toimisi juuri tämän ihmisen, juuri tämän perheen kohdalla, ja mistä suunnasta ongelmia olisi hyvä lähteä ratkomaan. Se taas vaatii aikaa ja kohtaamista. Jota arjen todellisuudessa ei riittävästi ole. Ihan tavallisena työpäivänä joutuu tekemään lukemattomia valintoja: kenelle ehdin vastata, kenen puhelu ja viesti jää odottamaan, minkä sähköpostin ehdin lukea, kenelle laittaa viestiä, kenen asiaa lähteä hoitamaan yhteistyötahojen kanssa, mitä asioita viedä eteenpäin, mitkä voivat (?) jäädä odottamaan parempaa aikaa. Valintoja siitä, yritänkö tavata asiakkaita vai dokumentoida rästissä olevia kirjauksia ja asiakassuunnitelmia. Valintoja siitä, yritänkö saada päätöksiä ajan tasalle vai ottaa yhteyttä asiakaslistalla oleviin ihmisiin, joita en ole vielä ehtinyt tavata, joiden papereihin ja taustoihin en ole vielä ehtinyt perehtyä. Valintoja siitä, mennäkö koneelle vai tavatako työkaveri, jolla olisi asiaa. Pitääkö huoneen ovi auki, niin että sinne voi tulla asioita toimittamaan, vai pitääkö se kiinni, jolloin on paitsi huonosti tavoitettavissa, myös kärsiä hapenpuutteesta huonon sisäilman vuoksi. Ollako vai eikö olla, vastatako vai eikö vastata, ehtiäkö vai ei. Useimmiten päivät loppuvat kesken ja asiat jäävät roikkumaan. Mieli levottomana, ajatukset pyörien leimaan läpyskän ja kuittaan itseni ulos. Asiat eivät kuitenkaan vielä jää työpaikan seinien sisäpuolelle vaan kulkevat mukana työajan ulkopuolella. Autoa ajaessa, iltapalaa tehdessä, lenkillä käydessä asiakkaiden asiat tulevat mieleen. Mietin tulevia kohtaamisia, mikä olisi tarpeellista ja järkevää, mitä kenenkin kohdalla pitäisi tehdä. Usein muistan silloin asioita, joita olen unohtanut töissä laittaa ylös, to do- listaan joka on pitkä kuin nälkävuosi. Joskus herään aamuyöllä, enkä saa uudelleen unta, vaan joku asiakkaista nousee mieleen huolenaiheena. Olen ollut ennen tätä työtä iloinen siitä, että olen pystynyt rajaamaan työasiat työpaikalle, enkä ole murehtinut niitä vapaa- ajalla. Tässä lastensuojelun sosiaalityöntekijän työssä rajaaminen ei ole niin yksinkertaista, omia ajatuksia kun ei ole aina niin yksinkertaista kääntää off- asentoon. Tarvitaan jotain ihan muuta tekemistä ja ajateltavaa, että pääsee irtautumaan työajatuksista. Silti ne voivat tulla pyytämättä ja yllättäen kolkuttelemaan.

En tiedä, miksi ja miten jaksan tehdä tätä työtä. Ehkä siksi, että koen sen niin äärettömän tärkeäksi ja arvokkaaksi. Siksi että ihmisen kohtaaminen on asia, jota jaksan arvostaa ja kokea mielekkäänä. Ehkä siksi, että tätä työtä tekemällä voin omalta osaltani edes hitusen auttaa hankalassa elämäntilanteessa, monenlaisten murheiden painamia ihmisiä. Olla ihminen ihmiselle. Tukea, joskus lohduttaa. Ymmärtää ja olla kuulevana korvana, auttavana kätenä. Joskus jopa pystyä tarjoamaan tukitoimia, joista on konkreettista hyötyä ja apua. Koen vain, että keinomme ovat liian rajallisia, säästöpaineet liian suuria, työn rajaaminen liian kovalla kädellä tehtyä. Yhä uudelleen ja uudelleen toivon, että sosiaalityöntekijöillä olisi oikeasti mahdollisuus olla läsnä. Kuulla. Pohtia yhdessä ja miettiä mitkä olisivat juuri tälle lapselle, juuri tälle perheelle, juuri tässä elämäntilanteessa ja todellisuudessa toimivia tukimuotoja. Miten voisimme auttaa, jotta perheet voisivat paremmin, jotta lapset tulisivat kuulluiksi ja nähdyiksi. Jotta heikomman ääni erottuisi ja kuuluisi. Jotta inhimillisyys voittaisi.

Ehkä ne, ehkä juuri ne ovat niitä syitä, miksi yritän jaksaa tehdä tätä työtä, vaikka se välillä tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta, raskaalta ja uuvuttavalta. Silti pyydän: auttakaa, te ihmiset, joilla on voima ja valta päättää resursseista ja mitoituksista, päättää minne palkataan lisää väkeä ja minne ei, millaisia budjetteja tehdään, millaisia keinoja meillä on käytössämme, että te antaisitte meille mahdollisuuden tehdä työmme niin hyvin kuin mahdollista. Se on paitsi syvästi inhimillistä ja tärkeää, myös taloudellista: hyvinvointi tulee maksamaan kuitenkin kaikilla tavoin vähemmän kuin pahoinvointi. Antakaa meidän olla ihmisiä ihmisille, ja pysyä itsekin tuntevina, empaattisina ihmisinä, ei uupuneina ja kuormittuneina, kyynistyvinä, muihin töihin siirtyvinä luovuttajina.

Elina Seitz

Ihmisarvolla ja inhimillisyydellä on vanhentumispäivä?

Kävin viime viikolla tervehtimässä suvun vanhinta ja perhetuttua, molemmat asuvat hoivakodissa.  Suvun vanhimalla on yli 90-vuotiaana ilmeisen hyvä fyysinen terveys, mutta muisti pelaa vain yhä vanhempien asioiden kohdalla. Silti huomaan ajattelevani, että hän on onnekkaampi kuin ne, joilla pää vielä pelaa, mutta fyysinen kunto on niin huono, etteivät he enää pärjää kotona edes tuetusti.

Käyn aina kun mahdollista äitini kanssa tervehtimässä perhetuttuamme. Hän on ollut hyvin aktiivinen ja itsenäinen ihminen koko elämänsä. Nyt kun fyysinen kunto on heikennyt, hänkin on joutunut sen totuuden eteen, ettei pärjää enää kotona. Onneksi nykyään hoivakodeissakin ihmisillä on jo oma huone, se antaa edes pienen oman tilan. Se mikä hätkäytti minua oli, miten vierailumme päättyi. Olimme olleet tuttumme huoneessa noin tunnin ja siellä oli sinä aikana käynyt hoitaja tuomassa pyykkiä. Sisään tullessa oveen koputetiin ja odottiin, että lupa annettiin tulla sisään. Toisella kerralla hoitaja tuli huoneeseen, ilmoitti että on ruoka-aika, työnsi asukkaan pyörätuolilla ulos huoneesta ja huikkasi meille, että vie hänet pois hetkeksi. Ja jätti meidät istumaan hieman hölmistyneenä huoneeseen. Asukkaalle ei jäänyt mitään mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Hetken mietittyämme menimme ruokahuoneeseen kertomaan, että lähdemme jatkamaan matkaa. Siellä kaikki asukkaat istuivat pöydän ääressä, eikä ruokaa vielä näkynyt missään.

Jäin miettimään, että oliko ollut ihan mahdotonta huikata etukäteen meille, esimerkiksi että "tulen hakemaan rouva x:ää viiden minuutin päästä"? Miten ollaan päädytty tilanteeseen, jossa iäkkäät ihmiset ovat enemmän säilössä kuin että heillä olisi koti, jossa on tarjolla hoitoa? Olisiko todella vaikeaa tehdä käytännöistä ja arjesta sellaista myös hoivakodeissa, että asukkaat eivät tuntisi olevansa täysin vailla kontrollia omasta elämästään? Onko ihme, että ihmisillä on vahva halu näistä hoivakodeista pois, jos on tunne siitä, että on enemmän sairaalassa kuin omassa kodissa? Kun tieto siitä, ettei enää yksin pärjää kotona on todella vaikea ja ahdistava asia käsitellä, miksi ahdistusta pitää lisätä viemällä viimeisetkin mahdollisuuden minkäänlaiseen itsenäisyyteen pois?

Tämä esimerkkini saattaa tuntua pieneltä, mutta se ei ole suinkaan ainoa kertomus, jonka olen kuullut, eikä edes pahimmasta päästä. Suomessa on taastusti paljon hyviä hoivakoteja. Miten niissä toimitaan? Miten niissä saadaan ihmisille kokemus omasta kodista? Ehkä olisi aika alkaa puhua toimivista paikoista ja siitä mikä tekee niistä toimivia. Pelkkä epäkohdista valittaminen ei näytä tuottavan juuri mitään parannusta, ehkä tarvitsisimme esimerkkejä hyvästä iäkkäiden asumuspalvelusta, jotta voisimme vaatia samaa myös niille, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita asumispaikkansa suhteen?

Lopuksi vetoan teihin kaikkiin: käykää katsomassa iäkkäitä sukulaisia ja tuttuja. Tunti omasta elämästä on todella ohikiitävä hetki, mutta se saattaa olla joskus hyvinkin yksinäisille iäkkäille ihmisille todella suuri ja elämänlaatua parantava asia.

Puheista tekoihin

Kukkahattutätiä on viimeisen kuukauden ajan vuoroin suututtanut, surettanut ja ärsyttänyt käynnissä oleva keskustelu koulukiusaamisesta. Vaikka on todella hienoa, että asiasta puhutaan, tuntuu silti, että myös jäädään puheen tasolle, ilman että mitään tapahtuu juuri siellä, missä lapset ja nuoret ovat pitkään jatkuneen kiusaamisen kohteena. Haluaisin nostaa esille muutaman asian, joita itse olen pohdiskellut.

Ensimmäinen on se, miten ihmeessä ryhmästä sulkemista ei mielletä kiusaamiseksi? Useammankin kerran olen törmännyt ajatteluun, että on kiusaamista ja sitten on ryhmästä ulossulkemista erikseen. Ominaisinta meille ihmisinä on sosiaalisuus, tarve kuulua ryhmään. Mielestäni on äärimmäisen raakaa kiusaamista, kun lapsi joutuu hylätyksi ja ulossuljetuksi jatkuvasti. Harva aikuinenkaan kestää ulossulkemista kovin kauaa, ja silti oletamme, että osa lapsista kestää sen jopa 9 vuoden ajan.

On aivan turhaa vedota siihen, että aikuiset eivät voi puuttua lasten ystävyyssuhteisiin. Kyllä voivat. Niihin puututaan luomalle sellainen kulttuuri, jossa ketään ei jätetä yksin.  Ja jos on lapsi, jolla on vaikeuksia luoda sosiaalisia suhteita, häntä autetaan siinä. Jos ei opettajien taidot siihen riitä, hankitaan apua jostain muualta. Lasta ei jätetä vuosikausiksi yksin, koska harvalla lapsella on mahdollisuus vaihtaa omasta tahdostaan koulua.

Toinen asia, joka aina häiritsee minua on se, että aikuiset koulussa sanovat, etteivät näe kiusaamista. Jos kukaan aikuinen ei havaitse vuosikausia jatkuvaa yhteen oppilaaseen kohdistuvaa kiusaamista, on kouluyhteisössä jotain vikaa. Joko siellä on liian vähän aikuisia, jolloin aikuisten aika ei riitä enää yhteisön tarkkailuun ja perässä pysymiseen siitä, mitä yhteisössä tapahtuu. Tai voi myös olla niin, että aikuiset eivät ole kyenneet luomaan sellaista luottamuksellista ja turvallista ilmapiiriä, jossa lapset todella uskaltavat tulla kertoamaan kiusaamisesta, saati että he uskoisivat, että aikuiset todella auttavat.

Kolmas asia. johon törmään jatkuvasti, on se, miten vähän apua on tarjolla kiusaamisen kohteena olleille koulussa tai koulun loputtua. Pahimmillaan oletetaan, että vuosikausien traumat katoavat savuna ilmaan, kun koulu loppuu. Olen kohdannut monia aikuisia, joista näkee ja kuulee sen, etteivät he ole päässeet koskaan puhumaan kiusaamisesta kenellekään. Olen myös pohtinut, kuinka moni näistä aikuisista diagnosoidaan myöhemmin esimerkiksi skitsofreenikoiksi, sen sijaan, että he saisivat apua trauman purkamiseen. Vuosiakausia pelon keskellä elänyt ei usein voi lopettaa pelkäämistä, vaikka järki kuinka sanoisi, ettei enää tarvitse pelätä.

Kaiken hälyn ja kiireen keskellä olisi olennaista kyetä pysähtymään ja kuuntelemaan niin lapsia kuin aikuisiakin. Sen sijaan, että heille tarjottaisiin avuksi fraaseja "älä välitä" tai "ole reipas", voisimme edes yrittää eläytyä siihen maailmaan ja kokemukseen maailmasta, joka heillä on. Pelokkuus ja epäluottamus maailmaa kohtaan on järkevää silloin, kun ei ole lainkaan kokemusta siitä, että joku olisi omalla puolella tai että joku puolustaisi ja suojelisi.

Kouluissa kyse on viihtymisen lisäksi vieläkin tärkeämmästä asiasta: oikeudesta fyysisesti ja psyykkisesti turvalliseen ympäristöön. On hämmästyttävää, kuinka moni rankastikin kiusattu on kyennyt opiskelemaan ja oppimaan kaiken pelon ja kauheuden keskellä. On myös ymmärrettävää, että osan energia riittää vain selviytymiseen, eikä lainkaan oppimiseen. Huomauttaisin myös siitä, että pelon keskellä ei elä vain kiusaamisen kohde, vaan usein myös ne, jotka avuttomina seuraavat kiusaamista sivusta.

Lopuksi: monissa kiusaamistapauksissa ei sana kiusaaminen todellakaan kerro siitä, mistä on kyse. Siksi mielestäni pitäisi alkaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Usein kyse on henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, joka ei muutu hyväksytyksi siksi, että tekijä on alaikäinen. On myös täysin tuulesta temmattu ajatus, ettei alle 15 vuotias ole millään lailla vastuussa tekemisistään. Vaikkei rikosoikeudellista vastuuta olekaan, aina on olemassa vahingonkorvausvelvollisuus, varsinkin silloin, kun teot ovat tahallisia ja vahingoittamistarkoituksessa tehtyjä.

Olisi jo korkea aika alkaa painottaa ystävällisyyden ja kuuntelemisen merkitystä. Ja siirtyä vain puhumisesta tekoihin. Pienetkin teot kun voivat muuttaa jonkun kanssaihmisen maailmaa merkittävästi.

Kukkahattutäti ajatuksia jakoi Katri

Välinpitämättömyys tappaa maailmassa eniten – vaikeneminen on välinpitämättömyyden rikostoveri

Maailman paha on olemassa; välitämme siitä tai emme. Meidän olemassaolomme ei ole enää riippuvainen siitä pystymmekö metsästämään riistaa tai viljelemään maata. Maailma on muuttunut hurjasti viime vuosikymmeninä. Köyhästä on tullut köyhempi kuin koskaan. Maalaiskulttuurissa asuessa ihminen pystyi tekemään omaksi hyväkseen sellaisia asioita kuten kalastamaan, metsästämään ja viljelemään. Tämän päivän köyhällä siihen ei ole mahdollisuutta. Köyhyydestä on kuitenkin tullut paljon enemmän kontrolloidumpaa kuin koskaan. Perustoimeentulosta on pystyttävä antamaan erilaisia selvityksiä runsaasti. Oma kohtalo on monen päättäjän käsissä. Välittääkö välittämisen ammattilainen?

Välittäminen on sitä, että haluaa vaikuttaa asioihin joita tekee. Usein katselemme suuria kokonaisuuksia, kun meidän pitäisi kohdistaa voimavaramme pieniin asioihin, niihin joita voimme tehdä. Meren pelastaminen lähtee liikkeelle vesipisarasta. Emme voi auttaa kokonaista merta, jos emme tee ratkaisua omalla kohdallamme. Olemme joko mukana välittämässä tai liitymme ryhmään, joka ei välitä. Pahinta on olla välittämättä ja vaieta.

Olen joskus kuullut sanonnan; että ”Valta on sillä, joka välittää vähiten.” Usein arvokeskusteluissa köyhyydestä syytetään köyhiä itseään. Meistä jokainen on kuullut tai kokenut miltä tuntuu, kun kohtaa ihmisen, toisen vertaisen, joka välittää. Välittäminen on tekemistä, toimimista ja sillä on tavoite. Olen oman lapsuuteni viettänyt maalla. Usein mummoni kääri eväspaketteja naapureille. Niissä oli vastapaistettua leipää, tuoretta lihaa tai kasviksia tai piirakoita. Lapsena en ymmärtänyt merkitystä, pidin sitä itsestään selvyytenä. Se merkitsi lähimmäisen elämästä vastuunkantoa. Mummoni viesti oli siis naapurille; ”Minä välitän siitä, että sinulla on edes vähän paremmin asiat. Minä olen siis itsekin olemassa”. Olemme olemassa itsellemme ja toisillemme välittäessä.

Vappu Salivuoren sanoin

                             ”Ihmisiä on monenlaisia. Toiset ovat normaaleja,

                             toiset epänormaaleja. Niitten ero on hyvin pieni,

ei sitä helposti huomaa.

Normaali tekee työtä ja kulkee todellisuudessa.

Epänormaali taas elää mielikuvitusmaailmassa.

Normaali ihminen vihaa ja rakastaa.

Epänormaali taas kuulee erilaisia ääniä,

taikka vaipuu syvään alakuloisuuteen.

Molemmat ovat kuitenkin tärkeitä,

kumpiakin tarvitaan tässä pahassa maailmassa.”

Vappu Salivuoren (1927- 2003) oli runoilija, joka käsitteli ihmisenä olemista kehitysvammaiseksi määritellyn henkilön näkökulmasta.

                            

Kukkahattutätien sanotaan työntävän nenänsä asioihin, jotka eivät heille kuulu. Kukkahattutäteilyn tärkein tehtävä on työntää nenänsä asioihin, mitkä sinänsä eivät kuulu heille. Asioiden esiin nostaminen ja näkyväksi tekeminen niiden puolesta, jotka eivät  itse siihen kykene, on kukkahattutätien toiminnallinen ominaisuus.  Sosiaaliseettinen toiminta sanoin ja teoin on tämän päivän ”eväspaketit”. 

 Kukkahattutädeissä ja -sedissä asuu paljon välittämistä ja energiaa. On itsestämme kiinni, miten tämän energian suuntaamme. Toisiamme tukien ja asioista keskustellen voimme tehdä kukkahatuista välittämisen merkkejä.

Kannustaminen? Aktivoiminen?

 

Viime aikoina olen miettinyt, kuinka helppoa on piiloutua sanojen  taakse ja naamioida melko epäinhimilliset toimet ja suunnitelmat kuulostamaan jollain lailla tolkullisilta. Niskakarvani nousevat joka kerran pystyyn, kun puhutaan kannustavasta tai aktivoivasta sosiaaliturvasta. Näihin sanayhdistelmiin piiloutuu liian usein useampikin etiikkaan ja ihmisarvoon liittyvä asia.

Ensinäkin vaikka puhutaan sosiaaliturvasta, useimmiten tarkoitetaan työttömyysturvaa. Kukaan ei kaiketi ole vaatimassa lapsia, ikääntyneitä tai vammaistukia saavia työskentelemään tukia saadakseen? Toiseksi suurin osa työttömyysturvaa saavista on jo tehnyt työtä turvaansa vastaan aiemmin, maksanut siitä etukäteen verojen kautta. Nämä tuethan ovat meille kaikille luotu turvaverkko, jonka me itse maksamme ja joka aktivoituu, kun kohtaamme elämässä jotain sellaista, josta emme selviä yksin. Miten ihmisestä, joka on tehnyt parhaimmillaan 30-40 vuotta työtä, tulee työttömyyden myötä vastuuton ja laiska?

Kaikki kukkahattutätikaverini tietävät, että tässä yhteydessä puhe kannustamisesta ja aktivoinnista saa minut miltei raivon valtaan. Lähtökohta: vain harvoja ihmisiä aktivoi saati kannustaa pakko. Lienee inhimillistä, että kun joudumme selkä seinään vasten ja taipumaan ulkoapäin tulevaan kontrolliin, suurimmassa osassa meistä herää tunne epäoikeudenmukaisuudesta ja sen myötä halu kapinoida. Olisi siis ihan hyvä kysyä, mihin suunnitellut toimenpiteet kannustavat? Olisi myös reilumpaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tällä hetkellä suunnitellaan järjestelmää, jossa pystytään pakottamaan ihmiset töihin ja pakko perustuu siihen, että kyseisillä ihmisillä on niin huono taloudellinen tilanne, ettei heillä ole varaa kieltäytyä.

Yhteiskunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä on auttaa kansalaisia pysymään toimintakykyisinä, terveinä ja mielellään hengissä silloin, kun vallitsee taloudellisesti huonot ajat. Kuten historia on meille opettanut, näitä huonoja aikoja tulee markkinataloudessa aallonomaisesti. Jos meillä ei olisi rakenteita, jotka tasoittavat aallon pohjia ja huippuja, päätyisimme nopeasti tilanteeseen, jossa suurin osa kitkuttaa pärjäämisen reunalla ja raha keräytyy pienelle vähemmistölle. Suomessakin tämän kaltainen kehitys alkoi valitettavasti 1990-luvun laman aikana. Silloin karsittiin rankalla kädellä erilaisista palveluista ja tuista ja väitän, että ainakin osa tämän päivän syrjäytyneistä (tai syrjäytetyistä) nuorista on juuri noiden vuosien tulosta. Samaa kategoriaa ovat mielenterveys- ja päihdepuolen ongelmat, pysähtyneisyys niin peruskoulussa kuin korkeamman asteen oppilaitoksissa sekä osaa kansasta vaivaava hyvinvointivaje. Auliisti myönnän tässä vaiheessa kärjistäväni, sillä onneksi näilläkin saroilla löytyy paljon hyvää. Se hyvä pitäisi vain nostaa kaikkien nähtäville ja aloittaa sen levittäminen ja hyödyntäminen laajemminkin.

Markkinataloudessa tarvitsemme yhteiskunnan rakenteita. Vapaaseen markkinatalouteen uskovat ajattelevat usein, että juuri kuluttamisessa, taloudessa ja yritystoiminnassa ihmiset toimivat kylmän rationaalisesti. Valitettavasti vain ihmiset aivot eivät aina tue tätä rationaalisuutta, pikemminkin päinvastoin, tuppaamme olemaan järjestelmällisesti epärationaalisia.

Ihmisinä meiltä vaaditaan rohkeutta myöntää oma inhimillisyytemme ja sen mukana tulevat heikkoudet ja haasteet. Emme yksinkertaisesti kykene olemaan kylmän rationaalisia koko ajan. Sanoisin jopa, että onneksi emme siihen kykene. Sen sijaan ihminen on löytänyt rahtusen järkeä jo varhain ja sen seurauksena on kehitetty rakenteita, jotka suojaavat meitä itseltämme. Näitä rakenteita ovat esimerkiksi yhteiskunnat, uskonnot ja perheet. Kaikki nämä ovat alkaneet haurastua, kun vallalle on päässyt ajatus ihmisen omasta ylivertaisesta järjestä.

Vapaus - vastuu

Järki - tunteet

Yksilö - yhteiskunta

Nämä sanaparit eivät kilpaile keskenään, ne tarvitsevat toisiaan. Koko elämämme etsimme tasapainoa juuri näille sanapareille. Tasapainon löytäminen on meidän kaikkien yhteinen tehtävä ja meidän on yhdessä luotava ne rakenteet, jotka ylläpitävät tasapainoa. Jos onnistumme tässä tehtävässä edes kohtalaisesti tulevaisuudessa, saattaisimme joku päivä huomata elävämme todellisessa hyvinvointivaltiossa. Sellaisessa yhteiskunnassa, joka aidosti kannustaa ja aktivoi kansalaisiaan.

Ps. Ollaan muuten jännän äärellä, kun hyvintoimeentulevia kannustetaan rahalla ja toimeentulon rajalla horjuvia vastaavasti uhalla sen vähäisenkin tuen viemisellä.