keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Vieraskynä: Ihmisarvo katoaa - ja löytyy





Kuljeskelen Hyvinkään Kirkonmäellä lokakuun 17. päivän iltana 2010. Puiston penkillä nukkuu ihminen. Hänet näkee myös kirkon alttariseinän suuresta ikkunasta. Nukkujaa valaisee katulamppu. Puun alla on kaadettu vene, jonka alta löytyy asumus. Kellariin johtavilla betonisilla ulkorappusilla lojuu patja. Jokainen näistä asuntomessukohteista on erikseen esitelty hyötyineen ja haittoineen. Ilmastointi on hyvä, valaistuksesta huolehtii kaupunki, peruskorjauksesta todetaan poliisin väliin korjaavan nukkuvan asukkaan putkaan. Hörähdän naurusta.

Tuossa Asunnottomien yössä syntyi myös paljon kiinnostavia kohtaamisia. Emme puhuneet vain asunnottomuudesta, vaan ihmisarvosta, elämään liittyvistä riskeistä sekä siitä, miten pelko toista ihmistä kohtaan kahlitsee. Monet lapsiperheet olivat liikkeellä. Vanhemmat halusivat näyttää lapsilleen, että on ihmisiä, joilla ei ole kotia, että se on väärin ja että se pakottaa nämä ihmiset outoihin ratkaisuihin arkensa suhteen.

Mutta päällimmäinen tunteeni oli hyvin erilainen. Asumukset oli rakennettu mahdollisimman aidoiksi narulla roikkuvista, sateen kastelemista vaatteista avattuihin HK:n Sininen-paketteihin ja avustusruokakasseihin asti. Ehkä siksi aloin miettiä, millä oikeudella minä ja toiset Erilaisten asuntomessujen vieraat katselemme sisään toisten koteihin. Miltä minusta tuntuisi, jos kuka tahansa milloin tahansa voisi käydä tutkailemassa minun kotiani? Näkisi lattialla lojuvat likaiset vaatteet ja myttyyn yön jäljiltä jääneet peitot? Muruset keittiön lattialla, ratkenneen sauman sohvassa? Ei kenelläkään ole mitään oikeutta. Näitä asumuksia veneitten alla, laavuissa lähiöiden takametsissä, autoissa, näitä on oikeasti olemassa ja niissä asuu ihmisiä. Samanlaisia ihmisiä kuin minä, jotka ainakaan alun alkaen eivät ole halunneet ketään uteliasta kurkkimaan yksityisalueelleen.

Toisin sanoen tunnen olevani pyhällä maalla. Ihmisen elämä on pyhä. Ei sitä saisi miten vain mennä ronkkimaan. Ihmistä pitää kunnioittaa riippumatta hänen historiastaan, ulkonäöstään, valinnoistaan tai hajustaan. Jokainen yksilö on ainutlaatuinen. Minulla on oikeus saada tietoja toisen ihmisen yksityisasioista vain siinä tapauksessa, että käytän tietojani hänen hyväkseen ja kunnioitan häntä.
Tällaisesta näkökulmasta lähestyn aihetta asunnottomuus. Minua eivät kiinnosta numerot eikä ”tyypillisen tapauksen” etsiminen, vaan yksittäisen ihmisen kokemukset, asunnottomuus yhtenä osana elämää, sekä kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa siihen, että jokaisella olisi omakseen kokemansa paikka jonne muut eivät kurkistele. Olen jonkin verran lukenut aiheesta, seurannut kiinnostuneena, mitä Pelastusarmeijan asumispalveluissa tapahtuu ja ennen kaikkea tutustunut kaikenlaisiin ihmisiin työssäni Pelastusarmeijan osaston eli paikallisseurakunnan johtajana. Työskentelen Hyvinkäällä, jossa asunnottomuus suhteutettuna väkilukuna on todella paha ongelma.

Tunnen ihmisiä, jotka asuvat Hyvinkään lentokentällä, nukkuvat yönsä talvisin ensisisuojassa ja ensisuojan suljettuna ollessa missä milloinkin. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet häiriköintinsä takia porttikiellon ensisuojaan tai asuntolaan. 
 
Mutta tunnen myös ihmisiä, joilla saattaa olla perhe ja jotka asuvat kaupungin vuokra-asunnossa, mutta ovat vaarassa jäädä asunnottomiksi koska eivät pysty maksamaan vuokriaan. Toimeentulotukea laskettaessa heidän koko (kaupungin vuokra-asuntonsa) kuukausivuokraansa ei oteta huomioon, koska sen katsotaan olevan liian kallis, vaikka asunto olisi oikean kokoinen eikä halvempaa olisi saatavilla. Tunnen parisuhdeväkivaltaa paenneita naisia, jotka turvakodin puuttuessa ovat kadulla ja tuttujen nurkissa. Tunnen virolaisia työmiehiä, jotka asuvat milloin kenenkin nurkissa useamman muun miehen ja vaimojen kanssa. Kun joku saa asunnon, hän sijoittaa taas luokseen useampia muita. Jotkut näistä ihmisistä elävät kaiken sosiaaliturvan ulkopuolella. Vaikka olisivat asuneet vuosia maassa, he eivät osaa kieltä, eivät pääse kurssille eivätkä tiedä, mistä hakea asuntoa tai sosiaaliturvaa. Saatuaan asunnon heillä ei ole, millä sen kalustaa. 
 
Kuka tahansa voi joutua asunnottomaksi. Ei tarvitse olla eronnut alkoholistimies. Asunnottomille tarkoitetut palvelut kuitenkin tunnistavat parhaiten vain tämän asunnottomuuden tyypin.
Nämä kuvaamani tapaukset paljastavat asunnottomuuden syntyvän usein epäonnistumisista paitsi asunto- ja päihdepolitiikassa, myös perhe- ja maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisista ja pahasti vuotavasta perusturvastamme, jota ei rehellisesti voi kutsua turvaksi. Toisin sanoen; jos eri viranomaiset ja Kela systemaattisesti noudattaisivat lakia ja ihmiset saisivat apua ja tukia niin kuin laki on ne tarkoittanut myönnettäväksi, meillä olisi huomattavasti vähemmän myös asunnottomia.
Kun kuuntelen köyhiä ihmisiä, joista on tullut ystäviäni ja aktiivisia toimijoita seurakuntamme eri tehtävissä, alkaa minusta ajatus jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta näyttää radikaalilta idealta. Onko köyhä niin köyhä, ettei hänellä ole varaa olla enää yksilö? 
 
Sosiaalista työtä tehdessään kuulee työn piirissä olevilta ihmisiltä (en käytä sanaa ”asiakas”) ja eri yhteistyökumppaneilta todella villejä juttuja: Ihmisen ”aktivoimiseksi” saatetaan sosiaalitoimistossa kutsua sitä, että uupunut yksinhuoltaja laitetaan hakemaan sellaisia liitteitä 
toimeentulotukihakemukseensa, jotka työntekijä saisi heti omalta tietokoneeltaankin. Käytetyistä suksistakin lapselle pitää saada kolmelta eri kirpputorilta kirjallinen tarjous ja mustaa valkoisella ettei heillä ole suksia ennen kuin saa maksusitoumuksen halvimpiin. Lapsen hiihtoharrastus jäi. Aggressiivisen henkilön impulssikontrollia testataan pyytämällä häneltä liitettä, jota ei ole olemassakaan ja jota ei niin ollen voi hankkia. Valituksen tekemisen jälkeen toimeentulotukiasiakkaalta pyydetään joka kuukausi äärimmäisen perusteellista selvitystä koko tilanteestaan. Sen jälkeen hän ymmärtää olla enää valittamatta. 18-vuotiaalle toimeentulotukiviidakko on liian vaikea jotta hän voisi siitä selviytyä, etenkin kun viranomaiset eivät noudata neuvomisvelvollisuuttaan. Etuuskäsittelijä tarkoituksella hävittää liitteitä sellaisista hakemuksista, joita hän ei ehdi käsitellä määräaikaan mennessä. Sitten voidaan ilmoittaa asiakkaalle, ettei hän ole toimittanut tarvittavia liitteitä eikä päätöstä siksi tule. Näin käsittelyajat näyttävät siistin lyhyiltä paperilla. Sosiaalityöntekijä tietää nuoren asiakkaansa puolesta mitä työtä tehdä, missä asua ja milloin pienten lasten äidillä on voimia opiskeluun. 
 
Aika kaukana sosiaalityön eettisestä koodista. Siitä, minkä verran sosiaalityötä tehdään alan etiikan mukaan ja lakeja kunnioittaen, ja miten suurta prosenttia asiakkaista on selkeästi kohdeltu väärin, en tiedä. Sen vain tiedän, että jokaisessa erilaisten yhteistyöverkostojen palaverissa näistä hiljaa puhistaan. Mitä auttamiseen motivoituneille, korkeasti ja laadukkaasti koulutetuille, omaa työtään reflektoimaan ja valtansa tiedostamaan opetetuille virkamiehelle oikein on tapahtunut?

Epäeettinen vallankäyttö sekä asiakkaan holhoaminen hänen omaa tahtoaan kysymättä näyttävät ikävä kyllä yleistyvän perusturvajärjestelmämme piirissä samaa tahtia kun sen resurssit suhteessa tarpeisiin käyvät yhä riittämättömämmiksi. Mutta tämä ei aina käy ilmi, koska ihmiset eivät jaksa tehdä valituksia. Valitettavaa olisi niin paljon, valitusten käsittely voi viedä vuosia ja siitä saattaa seurata virkamiehen kosto. Ihmiset eivät jaksa hakea etuisuuksia kun eivät usko niiden saamiseen. Sosiaaliturvajärjestelmä käytäntöineen on jo niin turvaton, lamaannuttava, monimutkainen ja nöyryyttävä että en itse näe muita mahdollisuuksia köyhien voimaantumiseen kuin riittävä perustulo kaikille. Olen huomannut universaalien etuuksien, kuten lapsilisän ja peruskoulun, olevan poliittisesti kestävimmällä pohjalla. Etuuden saaminen universaaliksi on tavattoman vaikeaa, muta olisi vaivan arvoista.

Rikkaiden länsimaiden pahin ongelma ei ole itse köyhyys, vaikkakin lisääntyvä ja syvenevä, vaan yhteiskuntien lunastamattomat lupaukset köyhille ja sairaille. Se tunne, että omat kokemukset eivät voi olla totta, että tällaista ei voi tapahtua Suomessa, kun kerran laissa ja erilaisissa esitteissä lukee ihan toista. Tilanteen absurdius, lain ja julkisen puheen ristiriidat käytännön kokemusten kanssa murskaavat itsetuntoa ehkä vielä pahemmin kuin vaikea tilanne sinänsä. Mutta vielä pahempaa on raivo ja katkeruus, joista pääsee eroon vain hyväksymällä sen tosiasian, ettei oikeutta kaikissa omissa asioissaan voi hakea. Hakeminen polttaa loppuun ja tekee vainoharhaiseksi. On vain tyydyttävä siihen, että tukea ja ymmärrystä pitää hakea jostakin muualta; sosiaalietunsa saa jos saa, selviytymiskeinoja kannattaa etsiä laajemmin ja auttaa kaveria hädässä. 
 
Vuoden 2010 Hyvinkään Erilaisilla asuntomessuilla rakennetut asumukset ovat käyneet onneksi aika harvinaisiksi. Suurin osa asunnottomista asuu asuntolassa, asumispalveluyksikön yksiössä tai tuttavien nurkissa. Silti muistan vielä erään kohtaamisen joulukuisena aamuna, kun seisoin pitkän takkini ja kintaitteni kanssa aamupakkasessa Joulupadalla. Padalle asteli Lasolin-tuoksuinen mies, joka kysyi minulta, tiedänkö mistä hän on herännyt tänä aamuna. Lehtiroskiksesta. Hän kysyi hyviä kysymyksiä: ”Tiedätkö sä miltä tuntuu nukkua yö lehtiroskiksessa? Miltä tuntuu, kun pitää juoda että saisi edes vähän nukuttua? Kun ei voi vaihtaa eikä pestä vaatteita?” Hän sai kohtuullisessa ajassa elämänsä järjestykseen. Yhdenkin ihmisen täydellinen asunnottomuus on liikaa. Olihan hänellekin tarjolla vaihtoehtoja, oli tarjolla ”asuntoja” taloissa, jotka olivat niin kurjia että ymmärrän hänen mieluummin valinneen lehtiroskiksen. Lehtiroskis ja Lasol nukahtamislääkkeenä oli sekä turvallisempi että vähäpäihteisempi versio kuin hänelle tarjolla olleet ”asunnot”. 
 
Asunnottomuuden hoito ei ole vain sitä, että sijoitetaan ihmiset jonkin katon alle. Nyt maassamme muutetaan asuntoloita asumispalveluyksiköiksi. Jokaisella asukkaalla on oma yksiö, jossa hän elelee. Asumispalveluyksiköissä sovelletaan normaaleja vuokralaisia koskevia lakeja, ei enää lakia hotelli- ja ravintolapalveluista, joita asuntoloissa sovelletaan. Asukkaat saavat paremman oikeusturvan, viihtyisämmät olot ja tarvitsemansa yksityisyyden. Laitostumisen riski pienenee. 
 
Mutta ongelmia tulee, kun asukas ei olekaan asumiskuntoinen. Hänen päihteidenkäyttönsä on siinä jamassa, että hän häiritsee ja on jopa vaaraksi naapureilleen. Jos naapuritalojen asukkaat joutuvat tosissaan pelkäämään asumispalveluyksikön asukkaiden väkivaltaa, on vaikea syyttää heitä kielteisistä asenteista. Entä mitä tapahtuu yksiön seinien sisäpuolella? Entä kun tarpeeksi monta näin päihteiden tuhoamaa ihmistä asuu samassa rapussa, kuka siinä enää voi raitistua? Joissakin asumispalveluyksiköissä on erilaista kuntoutumiseen tähtäävää toimintaa, joissakin ei. Kuntoutus onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Ketään ei voi velvoittaa kuntoutumaan eikä käyttämään kuntouttavan työtoiminnan ylläpitokorvausta johonkin muuhun kuin huumeisiin ja alkoholiin. Muutos asuntolahuoneesta yksiöön ei sinällään vielä kuntouta ketään. Joidenkin mielestä ihmisellä on oikeus ryypätä itsensä hengiltä. Minä en usko että syvimmältään kukaan tahtoo sellaista, mutta miten ihminen voi löytää tahdon ja uskon riippuvuudesta vapaaseen elämään omalla kohdallaan?

Vaikka köyhä voi joutua asunnottomaksi, jäädä kokonaan vaille terveydenhoitoa, olla huonolla ruualla ja juuttua ”vangiksi” omaan kotiinsa tai asuntolahuoneeseensa, ei silti puute liikkumisesta ja materiasta ole suurin ongelma. Puute ihmisarvosta ja yhteisöstä on. Kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kuulla asiakkaiden kohtelusta TE-toimistossa, Kelassa ja sosiaalitoimistossa, en halua kuulla kenenkään enää puhuvan syrjäytymisestä. Suomalainen yhteiskunta perusturvineen (lue: köyhäinhoitoineen) syrjäyttää kieltäytymällä näkemästä ihmisiä arvokkaina yksilöinä kaikkine lahjoineen ja mahdollisuuksineen. Uskon sen syrjäyttävän ihmisiä siksi, että meillä länsimaissa on päässyt vallalle ajatus, jonka mukaan talous on tärkeämpää kuin ihmiset, ja ihmisten tulee palvella taloutta eikä talouden ihmisiä. Minusta malli on paitsi epäkristillinen ja eettisesti väärä, myös tyhmä. Suuren ihmisjoukon pahoinvointi tulee todellisuudessa kalliiksi ja tekee yhteiskunnasta vaarallisen ja epäviihtyisän. 
 
Olen lukenut kaikille maailmanparantajille hyvän ohjeen eräästä Pelastusarmeijan kansainvälisestä julkaisusta: ”Pitää rakastaa hyvyyttä ja oikeutta enemmän kuin vihata pahuutta ja vääryyttä.” Muuten itsestä ja omasta toiminnasta voi huomaamatta tulla osa ongelmaa eikä sen ratkaisua.
Vaikka monen kohdalla on aika vaikeaa elätellä toivoa taloustilanteen kohenemisesta, voi silti omien lahjojen löytäminen ja käyttöön saaminen vapaaehtoistyössä olla niin merkittävä kokemus, että se antaa koko elämälle toisen pohjasävyn –ja tarkoituksen. Uskon paikallisten, pienten yhteisöllisten alkujen voimaan, siihen että ihmiset vain alkavat tutustua naapureihinsa, auttaa toinen toisiaan ja tekevät yhdessä jotakin elinympäristönsä hyväksi. Jos tällainen kasvaisi tarpeeksi suureksi liikkeeksi, voisi sillä olla poliittista merkitystä. 
 
Osallisuus yhteisössä, mukana, tarvittuna oleminen ja mahdollisuus kertoa tarinansa niin että joku uskoo ja kuuntelee ovat järeitä aseita apatiaa vastaan. Olen nähnyt ihmisten, joita joku kuuntelee ja antaa aikaansa, kutsuu mukaan ja pitää sydämessään, puhkeavan kukkaan. Yllättävän nopeasti he ikään kuin sulavat, pehmenevät, alkavat uudella tavalla huomioida toisia ja kaiken sivutuotteena luoda tulevaisuuden suunnitelmia. Monet heistä paljastuvat todella lahjakkaiksi ja joistakin kasvaa uusia tukipylväitä Pelastusarmeijan työhön. Sen tehokkaampaa sosiaalista työtä en itse ole onnistunut tekemään kuin mitä ihmisen rakastaminen, itse toisia tarvitsevaksi antautuminen ja ihmisiin uskominen on. Sitä voimme onneksi tehdä kaikki ja milloin vain.

Kaisa Mäkelä-Tulander, Pelastusarmeijan upseeri