tiistai 11. kesäkuuta 2013

Maanantaiaamuna herää kapina ja napina

 
 
 
 
 

                                       







Tämä viikonloppu jää monelle mieleen negatiivisistä kannanotoista ihmistä vastaan. Samaa sukupuolta oleva pariskunta siunattiin lähetystyöhön ja Helsingin Sanomat julkaisi ison jutun kehitysvammaisten ryhmäkodin rakentamissuunnitelmasta aiheutuneesta nimbyilmiöstä. Molemmat uutiset herättivät julkista, aika ikävääkin keskustelua.  Molemmista unohtui se oikea pyrkimys. Pariskunta ovat ihan tavallisia ihmisiä, joiden on tarkoitus tehdä työtä, johon työnantaja on katsonut heidät sekä sopiviksi että päteviksi. Kehitysvammaisten on tarkoitus asua kodissa, joka on heidän perusoikeutensa. Jos unohdamme tavoitteen, voimme siirtää keskustelun pois ydinkysymyksestä ja hyökätä ihmistä vastaan.

Minulle itselleni sattui viikonloppuna junassa tapahtuma, joka puhutti sen jälkeen minua todella paljon. Mies häiriköi junassa ja hänet aiottiin poistaa junasta Keravalla. Sitä ennen hän kaatui lattialle ja löi päänsä kaatuessaan. Odotin hetken, että joku nousisi penkistä ja menisi katsomaan. Vieressäni istuvat nuoret miehet alkoivat välittömästi valittamaan, että juna myöhästyy juopon takia. Useimmat katsoivat vain ikkunasta ulos. Minun hämmästytti, ettei kukaan nouse ylös. Päätin tehdä sen. Olin sivusta seurannut hänen käytöstään, hän oli vihainen, ei agressiivinen. Hän ei vastustellut konnaria. Sanat eivät ole fyysisesti vaarallisia, ne voivat loukata. Tein päätöksen menemällä hänen viereensä. Pyysin lupaa katsoa hänen päätään..

Humalaisena, riitelevänä ja kivuliaana, hän uhkaili minua sanoilla. Kanssamatkustajat kommentoivat, että taas siellä on "täti, joka hyysää kaikkia".  Häiriökäyttäytymisestä huolimatta  päävamman tarkistaminen oli hänelle perusoikeus . Ihmistä pitää kohdella kunnioittavasti. Hänen suurin huolenaiheensa oli kaatumisesta huolimatta se, ettei ollut vaimo matkassa mukana.

Meidän aina tulisi ensisijaisesti tarkastella tavoitetta. Silloin emme eksyisi sivujuonteisiin ja hyökkäisi ihmisiä vastaan.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Kaipuu menneeseen?



Tänä keväänä olen miettinyt ihmisen kaipuuta menneeseen kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen liittyy katumukseen, syyllisyyteen ja häpeään ja toinen yhteiskunnan muuttumiseen ja auktoriteettien kaipuuseen.

Työssäni olen kohdannut ja kohtaan paljon ihmisiä, jotka elävät menneisyydessä, ajassa jolloin he ovat tehneet virheitä tai jopa vahingoittaneet itseään ja läheisiään. Syyllisyyteen ja häpeään on joskus helppo jäädä kieriskelemään, vaikka se tuottaisi paljonkin ahdistusta. Menneisyyttä ja tehtyjä tekoja ei voi muuttaa, vaikka kuinka sirottelisi tuhkaa päälleen. Syyllisyyden tunteminen ja tekojen häpeäminen ovat ihan terveellisiä ja tarpeellisia tunteita, kunhan niistä syntyvää energiaa käyttää eteenpäin menemiseen. Tehdyt teot ovat tehtyjä, mutta nyt ja tulevaisuudessa on mahdollisuus toimia toisin. Toiminnan ja tapojen muuttaminen ei ole helppoa ja siksi osa valitseekin ulkoa katsottuna järjettömän vaihtoehdon ja jää elämään menneisyydessä. Siksi tuki tässä kohtaa on monelle todella tärkeää.

Toinen menneisyyteen kaipuun näkökulma syntyi keskustelusta, jossa vaaditaan uusia lakeja koulumaailmaan. Mielestäni tässä on samaa tunnetta kuin esimerkiksi kaipuussa palata Kekkosen aikaan. Uskon, että suurin osa meistä tietää, ettei paluu aikaisempaan yhteiskuntaan ole mahdollinen. Samoin koulussa ei ole mahdollista palata paria kymmentä vuotta taaksepäin. Mutta tämä kaipuu kuuluu osana muutosprosessiin. Hetkellä jolloin kaikki tuntuu kaaokselta ja uudenlainen kulttuuri mahdottomalta, ihmisinä meillä on taipumus toivoa, että joku muu tulisi, määräisi säännöt ja selvittäisi asiat. En vain usko, että sellainen enää toimisi. Sen sijaan meidän pitäisi tarkastella toimintakulttuurejamme ja toimintamallejamme ja kehittää uusia, toimivampia. Vastuullisia kansalaisia kehittyy vain, jos me kaikki saamme olla vastuullisia ja osallistua. Yhteiskunta, jossa kansalaiset aktiivisesti osallistuisivat yhdessä tekemiseen ja ottaisivat vastuuta tekemisistään, ei synny ilman työtä ja tuskaa. Lisäksi se on jatkuva prosessi, jossa työ ei lopu ikinä. Mutta se prosessi suuntautuu nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

Kysynkin itseltäni, missä määrin oma ajatteluni on kiinni menneisyydessä tai menneissä tavoissa toimia? Mitä voisin tehdä toisin? Löytäisinkö asioihin ihan uusia näkökulmia? Miten voisin irtautua paikallaan pysymisestä ja käyttää energiani kehittymiseen ja myös todelliseen toimintaan?

Maailma ja yhteiskunta muuttuu halusimme tai emme. Olennaista on se, mihin suuntaan se muuttuu ja siihen voimme vaikuttaa olemalla aktiivisia ja tukemalla myös muiden ihmisten mahdollisuutta osallisuuteen ja aktiivisuuteen.