Kuljeskelen
Hyvinkään Kirkonmäellä lokakuun 17. päivän iltana 2010. Puiston
penkillä nukkuu ihminen. Hänet näkee myös kirkon alttariseinän
suuresta ikkunasta. Nukkujaa valaisee katulamppu. Puun alla on
kaadettu vene, jonka alta löytyy asumus. Kellariin johtavilla
betonisilla ulkorappusilla lojuu patja. Jokainen näistä
asuntomessukohteista on erikseen esitelty hyötyineen ja haittoineen.
Ilmastointi on hyvä, valaistuksesta huolehtii kaupunki,
peruskorjauksesta todetaan poliisin väliin korjaavan nukkuvan
asukkaan putkaan. Hörähdän naurusta.
Tuossa
Asunnottomien yössä syntyi myös paljon kiinnostavia kohtaamisia.
Emme puhuneet vain asunnottomuudesta, vaan ihmisarvosta, elämään
liittyvistä riskeistä sekä siitä, miten pelko toista ihmistä
kohtaan kahlitsee. Monet lapsiperheet olivat liikkeellä. Vanhemmat
halusivat näyttää lapsilleen, että on ihmisiä, joilla ei ole
kotia, että se on väärin ja että se pakottaa nämä ihmiset
outoihin ratkaisuihin arkensa suhteen.
Mutta
päällimmäinen tunteeni oli hyvin erilainen. Asumukset oli
rakennettu mahdollisimman aidoiksi narulla roikkuvista, sateen
kastelemista vaatteista avattuihin HK:n Sininen-paketteihin ja
avustusruokakasseihin asti. Ehkä siksi aloin miettiä, millä
oikeudella minä ja toiset Erilaisten asuntomessujen vieraat
katselemme sisään toisten koteihin. Miltä minusta tuntuisi, jos
kuka tahansa milloin tahansa voisi käydä tutkailemassa minun
kotiani? Näkisi lattialla lojuvat likaiset vaatteet ja myttyyn yön
jäljiltä jääneet peitot? Muruset keittiön lattialla, ratkenneen
sauman sohvassa? Ei kenelläkään ole mitään oikeutta. Näitä
asumuksia veneitten alla, laavuissa lähiöiden takametsissä,
autoissa, näitä on oikeasti olemassa ja niissä asuu ihmisiä.
Samanlaisia ihmisiä kuin minä, jotka ainakaan alun alkaen eivät
ole halunneet ketään uteliasta kurkkimaan yksityisalueelleen.
Toisin
sanoen tunnen olevani pyhällä maalla. Ihmisen elämä on pyhä. Ei
sitä saisi miten vain mennä ronkkimaan. Ihmistä pitää
kunnioittaa riippumatta hänen historiastaan, ulkonäöstään,
valinnoistaan tai hajustaan. Jokainen yksilö on ainutlaatuinen.
Minulla on oikeus saada tietoja toisen ihmisen yksityisasioista vain
siinä tapauksessa, että käytän tietojani hänen hyväkseen ja
kunnioitan häntä.
Tällaisesta
näkökulmasta lähestyn aihetta asunnottomuus. Minua eivät
kiinnosta numerot eikä ”tyypillisen tapauksen” etsiminen, vaan
yksittäisen ihmisen kokemukset, asunnottomuus yhtenä osana elämää,
sekä kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa siihen, että jokaisella
olisi omakseen kokemansa paikka jonne muut eivät kurkistele. Olen
jonkin verran lukenut aiheesta, seurannut kiinnostuneena, mitä
Pelastusarmeijan asumispalveluissa tapahtuu ja ennen kaikkea
tutustunut kaikenlaisiin ihmisiin työssäni Pelastusarmeijan osaston
eli paikallisseurakunnan johtajana. Työskentelen Hyvinkäällä,
jossa asunnottomuus suhteutettuna väkilukuna on todella paha
ongelma.
Tunnen
ihmisiä, jotka asuvat Hyvinkään lentokentällä, nukkuvat yönsä
talvisin ensisisuojassa ja ensisuojan suljettuna ollessa missä
milloinkin. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet häiriköintinsä
takia porttikiellon ensisuojaan tai asuntolaan.
Mutta
tunnen myös ihmisiä, joilla saattaa olla perhe ja jotka asuvat
kaupungin vuokra-asunnossa, mutta ovat vaarassa jäädä
asunnottomiksi koska eivät pysty maksamaan vuokriaan.
Toimeentulotukea laskettaessa heidän koko (kaupungin
vuokra-asuntonsa) kuukausivuokraansa ei oteta huomioon, koska sen
katsotaan olevan liian kallis, vaikka asunto olisi oikean kokoinen
eikä halvempaa olisi saatavilla. Tunnen parisuhdeväkivaltaa
paenneita naisia, jotka turvakodin puuttuessa ovat kadulla ja
tuttujen nurkissa. Tunnen virolaisia työmiehiä, jotka asuvat
milloin kenenkin nurkissa useamman muun miehen ja vaimojen kanssa.
Kun joku saa asunnon, hän sijoittaa taas luokseen useampia muita.
Jotkut näistä ihmisistä elävät kaiken sosiaaliturvan
ulkopuolella. Vaikka olisivat asuneet vuosia maassa, he eivät osaa
kieltä, eivät pääse kurssille eivätkä tiedä, mistä hakea
asuntoa tai sosiaaliturvaa. Saatuaan asunnon heillä ei ole, millä
sen kalustaa.
Kuka
tahansa voi joutua asunnottomaksi. Ei tarvitse olla eronnut
alkoholistimies. Asunnottomille tarkoitetut palvelut kuitenkin
tunnistavat parhaiten vain tämän asunnottomuuden tyypin.
Nämä
kuvaamani tapaukset paljastavat asunnottomuuden syntyvän usein
epäonnistumisista paitsi asunto- ja päihdepolitiikassa, myös
perhe- ja maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisista ja pahasti
vuotavasta perusturvastamme, jota ei rehellisesti voi kutsua
turvaksi. Toisin sanoen; jos eri viranomaiset ja Kela
systemaattisesti noudattaisivat lakia ja ihmiset saisivat apua ja
tukia niin kuin laki on ne tarkoittanut myönnettäväksi, meillä
olisi huomattavasti vähemmän myös asunnottomia.
Kun
kuuntelen köyhiä ihmisiä, joista on tullut ystäviäni ja
aktiivisia toimijoita seurakuntamme eri tehtävissä, alkaa minusta
ajatus jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta näyttää radikaalilta
idealta. Onko köyhä niin köyhä, ettei hänellä ole varaa olla
enää yksilö?
Sosiaalista
työtä tehdessään kuulee työn piirissä olevilta ihmisiltä (en
käytä sanaa ”asiakas”) ja eri yhteistyökumppaneilta todella
villejä juttuja: Ihmisen ”aktivoimiseksi” saatetaan
sosiaalitoimistossa kutsua sitä, että uupunut yksinhuoltaja
laitetaan hakemaan sellaisia liitteitä
toimeentulotukihakemukseensa,
jotka työntekijä saisi heti omalta tietokoneeltaankin. Käytetyistä
suksistakin lapselle pitää saada kolmelta eri kirpputorilta
kirjallinen tarjous ja mustaa valkoisella ettei heillä ole suksia
ennen kuin saa maksusitoumuksen halvimpiin. Lapsen hiihtoharrastus
jäi. Aggressiivisen henkilön impulssikontrollia testataan
pyytämällä häneltä liitettä, jota ei ole olemassakaan ja jota
ei niin ollen voi hankkia. Valituksen tekemisen jälkeen
toimeentulotukiasiakkaalta pyydetään joka kuukausi äärimmäisen
perusteellista selvitystä koko tilanteestaan. Sen jälkeen hän
ymmärtää olla enää valittamatta. 18-vuotiaalle
toimeentulotukiviidakko on liian vaikea jotta hän voisi siitä
selviytyä, etenkin kun viranomaiset eivät noudata
neuvomisvelvollisuuttaan. Etuuskäsittelijä tarkoituksella hävittää
liitteitä sellaisista hakemuksista, joita hän ei ehdi käsitellä
määräaikaan mennessä. Sitten voidaan ilmoittaa asiakkaalle, ettei
hän ole toimittanut tarvittavia liitteitä eikä päätöstä siksi
tule. Näin käsittelyajat näyttävät siistin lyhyiltä paperilla.
Sosiaalityöntekijä tietää nuoren asiakkaansa puolesta mitä työtä
tehdä, missä asua ja milloin pienten lasten äidillä on voimia
opiskeluun.
Aika
kaukana sosiaalityön eettisestä koodista. Siitä, minkä verran
sosiaalityötä tehdään alan etiikan mukaan ja lakeja kunnioittaen,
ja miten suurta prosenttia asiakkaista on selkeästi kohdeltu väärin,
en tiedä. Sen vain tiedän, että jokaisessa erilaisten
yhteistyöverkostojen palaverissa näistä hiljaa puhistaan. Mitä
auttamiseen motivoituneille, korkeasti ja laadukkaasti koulutetuille,
omaa työtään reflektoimaan ja valtansa tiedostamaan opetetuille
virkamiehelle oikein on tapahtunut?
Epäeettinen
vallankäyttö sekä asiakkaan holhoaminen hänen omaa tahtoaan
kysymättä näyttävät ikävä kyllä yleistyvän
perusturvajärjestelmämme piirissä samaa tahtia kun sen resurssit
suhteessa tarpeisiin käyvät yhä riittämättömämmiksi. Mutta
tämä ei aina käy ilmi, koska ihmiset eivät jaksa tehdä
valituksia. Valitettavaa olisi niin paljon, valitusten käsittely voi
viedä vuosia ja siitä saattaa seurata virkamiehen kosto. Ihmiset
eivät jaksa hakea etuisuuksia kun eivät usko niiden saamiseen.
Sosiaaliturvajärjestelmä käytäntöineen on jo niin turvaton,
lamaannuttava, monimutkainen ja nöyryyttävä että en itse näe
muita mahdollisuuksia köyhien voimaantumiseen kuin riittävä
perustulo kaikille. Olen huomannut universaalien etuuksien, kuten
lapsilisän ja peruskoulun, olevan poliittisesti kestävimmällä
pohjalla. Etuuden saaminen universaaliksi on tavattoman vaikeaa, muta
olisi vaivan arvoista.
Rikkaiden
länsimaiden pahin ongelma ei ole itse köyhyys, vaikkakin lisääntyvä
ja syvenevä, vaan yhteiskuntien lunastamattomat lupaukset köyhille
ja sairaille. Se tunne, että omat kokemukset eivät voi olla totta,
että tällaista ei voi tapahtua Suomessa, kun kerran laissa ja
erilaisissa esitteissä lukee ihan toista. Tilanteen absurdius, lain
ja julkisen puheen ristiriidat käytännön kokemusten kanssa
murskaavat itsetuntoa ehkä vielä pahemmin kuin vaikea tilanne
sinänsä. Mutta vielä pahempaa on raivo ja katkeruus, joista pääsee
eroon vain hyväksymällä sen tosiasian, ettei oikeutta kaikissa
omissa asioissaan voi hakea. Hakeminen polttaa loppuun ja tekee
vainoharhaiseksi. On vain tyydyttävä siihen, että tukea ja
ymmärrystä pitää hakea jostakin muualta; sosiaalietunsa saa jos
saa, selviytymiskeinoja kannattaa etsiä laajemmin ja auttaa kaveria
hädässä.
Vuoden
2010 Hyvinkään Erilaisilla asuntomessuilla rakennetut asumukset
ovat käyneet onneksi aika harvinaisiksi. Suurin osa asunnottomista
asuu asuntolassa, asumispalveluyksikön yksiössä tai tuttavien
nurkissa. Silti muistan vielä erään kohtaamisen joulukuisena
aamuna, kun seisoin pitkän takkini ja kintaitteni kanssa
aamupakkasessa Joulupadalla. Padalle asteli Lasolin-tuoksuinen mies,
joka kysyi minulta, tiedänkö mistä hän on herännyt tänä
aamuna. Lehtiroskiksesta. Hän kysyi hyviä kysymyksiä: ”Tiedätkö
sä miltä tuntuu nukkua yö lehtiroskiksessa? Miltä tuntuu, kun
pitää juoda että saisi edes vähän nukuttua? Kun ei voi vaihtaa
eikä pestä vaatteita?” Hän sai kohtuullisessa ajassa elämänsä
järjestykseen. Yhdenkin ihmisen täydellinen asunnottomuus on
liikaa. Olihan hänellekin tarjolla vaihtoehtoja, oli tarjolla
”asuntoja” taloissa, jotka olivat niin kurjia että ymmärrän
hänen mieluummin valinneen lehtiroskiksen. Lehtiroskis ja Lasol
nukahtamislääkkeenä oli sekä turvallisempi että vähäpäihteisempi
versio kuin hänelle tarjolla olleet ”asunnot”.
Asunnottomuuden
hoito ei ole vain sitä, että sijoitetaan ihmiset jonkin katon alle.
Nyt maassamme muutetaan asuntoloita asumispalveluyksiköiksi.
Jokaisella asukkaalla on oma yksiö, jossa hän elelee.
Asumispalveluyksiköissä sovelletaan normaaleja vuokralaisia
koskevia lakeja, ei enää lakia hotelli- ja ravintolapalveluista,
joita asuntoloissa sovelletaan. Asukkaat saavat paremman
oikeusturvan, viihtyisämmät olot ja tarvitsemansa yksityisyyden.
Laitostumisen riski pienenee.
Mutta
ongelmia tulee, kun asukas ei olekaan asumiskuntoinen. Hänen
päihteidenkäyttönsä on siinä jamassa, että hän häiritsee ja
on jopa vaaraksi naapureilleen. Jos naapuritalojen asukkaat joutuvat
tosissaan pelkäämään asumispalveluyksikön asukkaiden väkivaltaa,
on vaikea syyttää heitä kielteisistä asenteista. Entä mitä
tapahtuu yksiön seinien sisäpuolella? Entä kun tarpeeksi monta
näin päihteiden tuhoamaa ihmistä asuu samassa rapussa, kuka siinä
enää voi raitistua? Joissakin asumispalveluyksiköissä on
erilaista kuntoutumiseen tähtäävää toimintaa, joissakin ei.
Kuntoutus onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Ketään ei voi
velvoittaa kuntoutumaan eikä käyttämään kuntouttavan
työtoiminnan ylläpitokorvausta johonkin muuhun kuin huumeisiin ja
alkoholiin. Muutos asuntolahuoneesta yksiöön ei sinällään vielä
kuntouta ketään. Joidenkin mielestä ihmisellä on oikeus ryypätä
itsensä hengiltä. Minä en usko että syvimmältään kukaan tahtoo
sellaista, mutta miten ihminen voi löytää tahdon ja uskon
riippuvuudesta vapaaseen elämään omalla kohdallaan?
Vaikka
köyhä voi joutua asunnottomaksi, jäädä kokonaan vaille
terveydenhoitoa, olla huonolla ruualla ja juuttua ”vangiksi”
omaan kotiinsa tai asuntolahuoneeseensa, ei silti puute liikkumisesta
ja materiasta ole suurin ongelma. Puute ihmisarvosta ja yhteisöstä
on. Kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kuulla asiakkaiden
kohtelusta TE-toimistossa, Kelassa ja sosiaalitoimistossa, en halua
kuulla kenenkään enää puhuvan syrjäytymisestä. Suomalainen
yhteiskunta perusturvineen (lue: köyhäinhoitoineen) syrjäyttää
kieltäytymällä näkemästä ihmisiä arvokkaina yksilöinä
kaikkine lahjoineen ja mahdollisuuksineen. Uskon sen syrjäyttävän
ihmisiä siksi, että meillä länsimaissa on päässyt vallalle
ajatus, jonka mukaan talous on tärkeämpää kuin ihmiset, ja
ihmisten tulee palvella taloutta eikä talouden ihmisiä. Minusta
malli on paitsi epäkristillinen ja eettisesti väärä, myös tyhmä.
Suuren ihmisjoukon pahoinvointi tulee todellisuudessa kalliiksi ja
tekee yhteiskunnasta vaarallisen ja epäviihtyisän.
Olen
lukenut kaikille maailmanparantajille hyvän ohjeen eräästä
Pelastusarmeijan kansainvälisestä julkaisusta: ”Pitää rakastaa
hyvyyttä ja oikeutta enemmän kuin vihata pahuutta ja vääryyttä.”
Muuten itsestä ja omasta toiminnasta voi huomaamatta tulla osa
ongelmaa eikä sen ratkaisua.
Vaikka
monen kohdalla on aika vaikeaa elätellä toivoa taloustilanteen
kohenemisesta, voi silti omien lahjojen löytäminen ja käyttöön
saaminen vapaaehtoistyössä olla niin merkittävä kokemus, että se
antaa koko elämälle toisen pohjasävyn –ja tarkoituksen. Uskon
paikallisten, pienten yhteisöllisten alkujen voimaan, siihen että
ihmiset vain alkavat tutustua naapureihinsa, auttaa toinen toisiaan
ja tekevät yhdessä jotakin elinympäristönsä hyväksi. Jos
tällainen kasvaisi tarpeeksi suureksi liikkeeksi, voisi sillä olla
poliittista merkitystä.
Osallisuus
yhteisössä, mukana, tarvittuna oleminen ja mahdollisuus kertoa
tarinansa niin että joku uskoo ja kuuntelee ovat järeitä aseita
apatiaa vastaan. Olen nähnyt ihmisten, joita joku kuuntelee ja antaa
aikaansa, kutsuu mukaan ja pitää sydämessään, puhkeavan kukkaan.
Yllättävän nopeasti he ikään kuin sulavat, pehmenevät, alkavat
uudella tavalla huomioida toisia ja kaiken sivutuotteena luoda
tulevaisuuden suunnitelmia. Monet heistä paljastuvat todella
lahjakkaiksi ja joistakin kasvaa uusia tukipylväitä
Pelastusarmeijan työhön. Sen tehokkaampaa sosiaalista työtä en
itse ole onnistunut tekemään kuin mitä ihmisen rakastaminen, itse
toisia tarvitsevaksi antautuminen ja ihmisiin uskominen on. Sitä
voimme onneksi tehdä kaikki ja milloin vain.
Kaisa
Mäkelä-Tulander, Pelastusarmeijan upseeri