Järkevyydestä ja järjettömyydestä

Luin Tuomas Enbusken kirjoituksen "äärimmäiset naisen aivot eivät järkipuhetta ymmärrä" ja jäin miettimään, mitä itse asiasta ajattelen. Tässä muutama lauantaiaamun ajatus.

Mikä on järkevää ja mikä ei? Voiko jokin asia olla järkevä tässä hetkessä ja vailla järkeä, kun sitä tarkastelee myöhemmin? Onko helpompi arvioida muiden järkevyyttä kuin omaansa? Voiko joku asia näyttää ulospäin järkevältä/järjettömältä ja olla tarkasteltavalle ihmiselle juuri päinvastaista? Kuinka paljon ympärillämme oleva kulttuuri ohjaa sitä, mikä nähdään järkeväksi?

Suurin harha on se, että kukaan meistä kykenisi olemaan ja toimimaan koko ajan kylmän järkevästi. Ne, jotka pääsevät lähemmäksi tällaista toimintaa, saavat usein jonkinlaisen häiriödiagnoosin, koska silkalla järjellä toimiminen aiheuttaa monenlaisia ongelmia. Tarvitsemme tunteita ja järjettömyyden sietämistä, jotta kykenemme elämään muiden ihmisten kanssa. Tarvitsemme tunnetta ja näppituntumaa, jotta voimme tehdä päätöksia. Olennaista on siis oivaltaa, mikä on järjen ja mikä tunteen tasapaino omassa elämässä ja toiminnassa, silloin on mahdollisuus hyödyntää aivojamme mahdollisimman hyvin.

Jos järjen puutetta kuvataan sillä, että joku uskoo enkeleihin tai horoskooppeihin, niin mitä yhteistä näillä asioilla on? Voisiko olla niin, että nämä asiat tuovat toivoa jostain paremmasta oman elämämme kaoottisuuden ja kontrolloimattomuuden keskelle? Voisiko olla niin, että ne ihmiset, joita elämä on kolhinut eniten tai jotka kokevat olevansa täysin muiden armoilla, selviävät tästä elämästä uskomalla, että on jotain muuta kuin mitä voimme nähdä tai tieteellisesti todistaa? Tavallaan selviytymisen kannalta tämä on järkevää, jos ihminen sen avulla kykenee vaikeista olosuhteista ja tilanteista huolimatta jatkamaan.

Omassa työssäni riippuvuuksien kanssa näen, kuinka eniten ahdistusta aiheuttaa kun, ihminen ei kykene käyttäytymään järkevästi ja hän tietää sen itsekin. Näitä ihmisiä ei auta se, että heidät leimataan järjettömiksi tai tyhmiksi. Me kaikki käyttäydymme järjettömästi, jokainen omalla tavallamme, jokainen omanlaisissa tilanteissa. Omien ajatusansojemme tiedostaminen ja omien selviytymistapojen ymmärtäminen saattaa auttaa luomaan sellaisia tapoja toimia, jotka ovat järkevämpiä omassa elämässämme.

Oma kauhukuvani maailmasta olisi "täydellisten" ihmisten maailma, jossa kaikki olisivat 100 prosenttisen järkeviä. Se maailma olisi todennäköisesti tappavan tylsä, mikään asia ei koskaan tulisi päätetyksi, luovuutta ei olisi lainkaan, eikä mikään ikinä muuttuisi.

Ollaan ihmisiä kaikkine haasteinemme. Yritetään kuunnella myös niitä ihmisiä, jotka elävät erilailla kuin me itse. Yritetään ymmärtää, mistä ulospäin järjettömät asiat johtuvat ja ehkä silloin meillä olisi todellisia mahdollisuuksia puuttua myös asioihin, jotka tuottavat jonkinlaista vahinkoa.

Ps. Piti vaihtaa otsikko, kun se ei tuntunutkaan järkevältä...

Opettaja ohjaksissa

Opettaja ohjaksissa

Johdanto

Seuraavassa esittämäni ajatukset perustuvat kokemuksiini kolmikymmenvuotisen opettajaurani aikana. Paitsi tavallisissa luokissa opetin kaksi vuotta laitoksessa ja kolme vuotta yläasteen tarkkailuluokalla. Toistakymmentä vuotta toimin alkuopettajana, minkä jälkeen siirryin laaja-alaisen erityisopettajan tehtäviin. Tässä tehtävässä olin viisi vuotta. Viimeiset vuodet ennen siirtymistäni eläkkeelle opetin 1-3. monimuotoluokkaa, jossa kaikilla lapsilla oli diagnoosi. Työssäni huomasin, että perusarvot opettamisessa ovat aina samat, oli ryhmä millainen tahansa. Näitä arvoja ovat luottamus, hyväksyntä ja välittäminen. Kun lasta ohjataan näiden arvojen mukaisesti, hänelle muodostuu itsestään hyvä käsitys, ja hyvä minä-kuva on mielestäni tärkein oppimisen edellytys. 

Luottamus

Viimeaikainen julkinen keskustelu tuntuu äänekkäimmin puoltavan käsitystä, että lasten ja nuorten kasvatuksessa tulisi lisätä rangaistuksia ja sanktioita, ja opettajille toivotaan oikeutta aikaisempaa järeämpiin otteisiin niskuroivien oppilaiden taltuttamiseksi. Vanhempia myös muistutetaan heidän kasvatusvastuustaan. Tästä huolimatta kouluun tulee aina lapsia, jotka eivät tunnu sopeutuvan sääntöihin, eivät jaksa istua rauhallisesti paikallaan tai käyttäytyvät muuten huonosti. Koululaiset ovat kuitenkin vasta lapsia ja kasvussaan keskeneräisiä. He vasta harjoittelevat käyttäytymistä, ja suhtautumistapansa he omaksuvat niiltä aikuisilta, jotka kuuluvat heidän elämänpiiriinsä. Koulussa se on opettaja. Hän välittää heille omat arvonsa, joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Tästä hänellä ammattikasvattajana on erityinen vastuu.

Työssäni opettajana koin keskeiseksi saavuttaa oppilaiden luottamuksen. Halusin heidän tietävän, etten koskaan nolaisi heitä tai saattaisi heitä häpeään ja että ristiriitatilanteisiin etsisimme ratkaisua ongelmaan yhdessä. Jos opettaja suhtautuu lapseen ongelmatilanteissa autoritaarisesti käskemällä, huutamalla tai rankaisemalla ja jos hän käyttää valtaa kuulematta oppilaita, vetoamalla esimerkiksi koulun sääntöihin, oppilas kokee hänet vihollisekseen ja vastaa samalla mitalla. Ellei opettaja kykene tilannekohtaiseen ongelman käsittelyyn, ellei hän kuuntele oppilaan näkemystä tapahtuneesta ja luota omaan harkintaansa tilanteen ratkaisemisessa, hän menettää oppilaan luottamuksen. Säännöt ovat vain suuntaa antavia ja niissä on aina mahdollista joustaa.  

Kerron esimerkin laitoskoulusta, jossa 1970- ja 1980- lukujen vaihteessa opetin kaksi vuotta pientä ala-asteen yhdistelmäluokkaa. Olin juuri lopettanut vuoden sijaisuuteni 36 oppilaan kuudennessa luokassa, kun minulle ehdotettiin laitoskoulua. Luokassani olisi aluksi vain kuusi oppilasta, neljä poikaa ja kaksi tyttöä, ja enimmilläänkin heitä tulisi olemaan korkeitaan 10. Suostuin heti. Niin pieni luokka ei tuottaisi minulle minkäänlaisia vaikeuksia – näin uskoin. Haasteena pidin lähinnä sitä, että oppilaat olivat eri luokka-asteilla ja samassa luokkatilassa. Järkytykseni oli melkoinen, kun astuin pieneen askeettiseen luokkahuoneeseen, jonka ainoat koristeet olivat töhrityt seinät ja pulpetit, ja tapasin tulevat oppilaani. Heidän provosoiva ulkonäkönsä lävistyksineen ja irokeesikampauksineen, heidän tummanpuhuva vaatetuksensa kettinkeineen ja niitteineen, heidän haistatteluun painottunut kielenkäyttönsä ja tupakan kellastamat sormensa eivät mitenkään kyenneet kätkemään sitä, kuinka onnettomia, kuinka rikkinäisiä he olivat. Oppikirjapino, jonka olin tuonut luokkaan heitä varten, tuntui asiaan kuulumattomalta. En koskenutkaan siihen, vaan vietin koko päivän jutellen lasten kanssa. Samalla mietin ankarasti, mikä tässä olisi järkevintä, kuinka tässä oikein tulisi edetä. Nämä lapset eivät olleet opiskelukuntoisia, ja päätin ottaa heidän kanssaan aikalisän.

Toin kotoa luokkaan maton, julisteita, kasveja ja kasapäin lasten ja nuorten kirjoja. Omenia, mehua ja korppuja toin myös ja annoin lasten maata lattialla, kun luin heille tarinoita. Kirjoissa ei yleensä kerrota lapsista, joilla on kaikki hyvin, päinvastoin. Huomasimme, kuinka vaikeissakin oloissa kasvoi sankareita. Keskustelimme paljon, ja kun lasten luottamus minua kohtaan lisääntyi jopa siinä määrin, että he yrittivät pyynnöstäni hillitä kielenkäyttöään, otin esiin ensimmäiset oppikirjat. Toivoin heidän huolehtivan hyvin kirjoistaan, niistä tulisi heidän lapsuusmuistojaan, ja koko ajan osoitin suurta mielenkiintoa heidän työskentelyään kohtaan. Erityisen onnistuneita suorituksia näytin toisillekin, jotta voisimme yhdessä ihastella ryhmämme edistymistä.

Kun lapset kokevat, että heihin suhtaudutaan vakavasti ja että heihin luotetaan, he uskaltavat luottaa itseensä. Samalla heissä kasvaa luottamus aikuisiin, koulussa opettajaan. Kun he kokevat, että opettaja hyväksyy heidät juuri sellaisina kuin he ovat, heidän minä-kuvansa vahvistuu, he luottavat kykyynsä oppia ja tekevät parhaansa. Mitä huonommin lapsi voi, sitä tärkeämpää on huomata hänen pienikin yrityksensä toimia toivotulla tavalla ja sitä vähemmän on syytä kiinnittää huomiota hänen epäonnistumisiinsa tai rikkomuksiinsa.  

Hyväksyntä

Lasten ja nuorten on toistuvasti saatava kokea olevansa hyväksyttyjä ja tuottavansa iloa pelkällä olemassaolollaan. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun lapselle syystä tai toisesta on muodostunut itsestään huono kuva ja kelpaamattomuuden tunne. Paitsi laitoskoulussa tämä selvisi minulle yläasteen tarkkailuluokalla, jonne siirryin kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Niinä vuosina ymmärsin myös, kuinka tärkeitä vanhemmat ovat opettajan yhteistyökumppaneina.

Yleisopetuksen yläasteen koulussa opettajat olivat kuulemma vastustaneet tarkkailuluokkien tuloa heidän kouluunsa, ja minulle selvisi heti, että tärkein tehtäväni on pitää luokkani oppilaat mahdollisimman huomaamattomina. Itse tunsin kuuluvani heidän kanssaan samaan kastiin, ja tein voitavani saavuttaakseni myös opettajakunnan luottamuksen. Oppilaista olin huolissani, sillä huomasin nopeasti, että he olivat jo aikoja sitten tipahtaneet kärryiltä. Koulunkäynti oli ollut heille eri syistä vastenmielistä, eikä heillä ollut minkäänlaista luottamusta kouluun ja opettajiin. Itsestään heillä oli huono käsitys, jonka he kätkivät röyhkeän ja ylimielisen käytöksen taakse. Siitä oli aloitettava. Päätin etsiä apua heidän vanhemmiltaan. He tunsivat lapsensa parhaiten, ja heidän uskoin vaikeuksista huolimatta välittävän lastensa koulunkäynnistä. Koska arvelin heillä olevan tässä vaiheessa lähinnä huonoja kokemuksia koulusta, päätin ottaa yhteyttä koteihin vasta kun minulla olisi pojista jotakin hyvää kerrottavaa.

Vähitellen solminkin yhteydet huoltajiin, sillä koulupäivien kuluessa nuorissa ilmeni monenlaisia hyviksi kokemiani ominaisuuksia, joista saatoin kertoa vanhemmille. Erään pojan kohdalla en keksinyt kuitenkaan kerrassaan mitään, mitä olisin voinut rehellisesti kehua, ja olin epätoivoinen. Eräänä aamuna pojat juttelivat keskenään sodasta, ja kyseinen poika huudahti spontaanisti: ”Jos sota tulis, mä ainakin menisin heti systerin luo.” Tässä se viimein tuli, se kaipaamani aasinsilta, ja ryntäsin päivän päätyttyä puhelimeen. Äiti noudettiin kaupan kassalta ja ensi töikseen hän tokaisi: ”Mitä nyt taas?” Hän tiesi, että puhelu tuli koulusta. Ilmeisesti hän ei ollut lainkaan pannut merkille, että koulu oli vaihtunut ja että hän puhui poikansa nykyisen opettajan kanssa ensimmäistä kertaa. ”Soittelen kysyäkseni, miltä tämä koulunkäynti siellä kotona näyttää, kun tässä on jo pari kuukautta vierähtänyt. Koulussa sujuu ihan mukavasti, ja olen pannut merkille että Makelle sisko on hyvin tärkeä.” Äiti tuntui mykistyvän hetkeksi, ja jatkoin leppoisaa jutustelua. Kun äidille valkeni, että mitään kielteistä ei ollutkaan tulossa, hän rauhoittui, ja keskustelumme venyi pitkäksi. Sain kuulla pojan herkkyydestä, jopa hänen iloisesta vauva-ajastaan. Minusta tuntui, että näitä hauskoja muistoja kaivettiin jostakin kaukaa muistojen kätköistä. Sain myös kutsun kotiin. Kun seuraavana päivänä odottelin tapani mukaan poikia luokan ovella, näin kyseisen pitkän pojan harppovan tutulla tyylillään aulan poikki. Astuessaan luokkaan hän tönäisi minua lähes hellästi ja mörähti: ”Mitä säkin mutsille soittelet!” Saatoin selvästi huomata, kuinka puhelun lämmin tunnelma oli siirtynyt kotiin, ja kuin bumerangi se palasi kouluun. Vierailin poikien kodeissa, ja huomasin, kuinka innostuneita pojat olivat tulostani. He luottivat jo siihen, että vierailuni sujuisi iloisissa ja myönteisissä merkeissä ja että vanhemmat sen päätyttyä olisivat tyytyväisiä, ehkäpä jopa vähän ylpeitäkin pojistaan. Poikien koulunkäyntiin vierailuillani oli erittäin suotuisa vaikutus. Keskinäisen luottamuksemme kasvaessa he tekivät parhaansa. Heidän tiedoissaan ja taidoissaan oli kuitenkin niin suuria aukkoja, että kyseisen luokka-asteen vaatimukset tuntuivat kohtuuttomilta. Se turhautti minua opettajana, vaikka turhana en työtäni pitänytkään. Vakavat keskustelumme – pojat arvostivat ajatuksiani – koskivat moraalia ja etiikkaa ja muokkasivat heidän mielipiteitään. Se näkyi heidän käyttäytymisessään. Luokkaretki Tukholmaan kruunasi yhteiset vuotemme, ja olin pojista ylpeä. Levollinen en kuitenkaan ollut, sillä joidenkin kohdalla ennuste oli kaikesta huolimatta huono.

Lasten ja nuorten kanssa on tärkeää keskustella paljon. Keskustelun tulisi mielestäni sisältyä kaikkiin oppitunteihin, sillä paitsi että lapset ja nuoret muokkaavat keskustellessaan ajatuksiaan he oppivat ilmaisemaan itseään ja tunteitaan. Kun opettaja luo luokkaan toisen mielipidettä arvostavan ja kunnioittavan ilmapiirin ja rohkaisee kaikkia osallistumaan keskusteluun, hän osoittaa välittävänsä oppilaista ja heidän ajatuksistaan. Tässä on tärkeää, että hän altistaa myös itsensä, että keskustelu on aidosti vuorovaikutteista.

Välittäminen

Ollakseen uskottava ja saadakseen arvovaltaa opettajan on siis voitettava lasten ja nuorten luottamus. Tämä puolestaan edellyttää, että lapset tietävät opettajan hyväksyvän heidät juuri sellaisina kuin he ovat. Heidän on uskottava opettajan pitävän heistä. Lisäksi lasten on tärkeää tietää, että opettaja on sitoutunut työhönsä heidän opettajanaan ja että hän aidosti välittää heidän oppimisestaan ja menestymisestään. 

Työssäni tarkkailuluokan opettajana tunsin raskaana vastuun pojista ja heidän tulevaisuudestaan yläasteen päätyttyä, sillä kaikki poikien koulunkäyntiin liittyvät ratkaisut tein itsenäisesti. Koulussa oltiin tyytyväisiä, kun pojat eivät aiheuttaneet näkyvää häiriötä, ja sainkin tehdä työtäni kaikessa rauhassa. Kuukausittaisen tarkkailuluokkien opettajille järjestetyn yhteisen työnohjauksen lisäksi hankin itselleni yksityistä keskusteluapua. Viime kädessä olin kuitenkin omillani, ja koska koin suurta ristiriitaa koulun opillisten vaatimusten ja poikien valmiuksien välillä, olin heidän puolestaan lähinnä onneton ja vihainen. Olin vakuuttunut siitä, että jos poikien siirrot tarkkailuluokille olisi aikanaan vältetty, heidän elämänsä olisi saattanut saada aivan toisen suunnan. Erottaminen joukosta, kelpaamattomuuden tunne ja pettymys kouluun ja opettajiin olivat vieneet heiltä itseluottamuksen ja omanarvontunnon.

Ennen siirtymistään tarkkailuluokalle pojat olivat kertomansa mukaan ajautuneet koulussa jatkuviin hankaluuksiin. He uskoivat, ettei opettaja pitänyt heistä lainkaan. He lensivät toistuvasti ulos luokasta, ja jälki-istunnossa he istuivat yhtä mittaa. Lisäksi opettaja valitti jatkuvasti heidän käytöksestään vanhemmille. Pojat esittelivät minulle vanhoja reissuvihkojaan, joihin oli kirjattu kaikki pienetkin rikkeet tunnontarkasti ja joissa vanhempia kehotettiin keskustelemaan asioista kotona. Vanhemmat kertoivat yrittäneensä kovistella poikia. ”Kun eihän me olla siellä koulussa, niin mitä me voidaan tehdä?”, he ihmettelivät. Pojat paljastivat saaneensa jopa selkäänsä, kun muu ei auttanut. Tuskin kukaan kuunteli poikia tai välitti aidosti heidän tunteistaan. Heiltä puuttui turvallisen ja luotettavan aikuisen malli, ei vain kotona vaan myös koulussa.

Aina on ollut vanhempia, jotka omien vaikeuksiensa vuoksi laiminlyövät lastensa kasvatuksen. Suurin osa vanhemmista tekee kuitenkin parhaansa. Jopa samassa perheessä lapset saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia, eikä kasvatus ole suinkaan aina helppoa. Siksi on tärkeää, että vanhemmat ja opettaja tekevät aitoa yhteistyötä. Tämä edellyttää molemminpuolista luottamusta. Julkisessa keskustelussa opettajat valittavat vanhempien liiallista sekaantumista heidän työhönsä ja vaativat työrauhaa. Tämä kertoo mielestäni ensisijaisesti vanhempien koulua kohtaan tuntemasta luottamuspulasta. Se ei korjaannu moitteilla, kielloilla tai käskyillä. Luottamus on ansaittava.       

Tarkkailuluokka-kokemukseni jälkeen halusin kiihkeästi päästä opettamaan pieniä ensi- ja toisluokkalaisia, sillä heidän kohdallaan kaikki mahdollisuudet ovat vielä olemassa. Kuvittelin pulpetteihin omat tarkkikseni pieninä poikina ja kuinka rauhoittelisin sitä, jolla oli oppimisvaikeuksia: ”Älä ole yhtään huolissasi. Ei ole kiirettä. Opit ihan varmasti. Sitä paitsi olet jo nyt tosi taitava voimistelija, ja entäs se hieno piirustus, jonka teit!” Tai kuinka ihastelisin sen pienen veitikan nopeaa etenemistä matematiikan tehtävissä, sen, joka malttoi huonosti pysyä paikallaan: ”Sinä se sitten olet oikea nopeuden huippu! Kun olet valmis, voisit ehkä auttaa minua, kun tuon kynälaatikon kynät pitäisi kaikki teroittaa ja se vie minulta ihan liikaa aikaa.” Tai kuinka ehdottaisin pojalle, jonka isä joutui vankilaan, että hän toimisi apulaisenani ja auttaisi järjestämään luokan kaappeja koulun jälkeen. Näin saisin tilaisuuden jutella hänen kanssaan, luoda luottamusta välillemme, kuulostella hänen tuntojaan ja niin edelleen. Kaikin tavoin osoittaisin lapsille, kuinka tärkeitä he ovat minulle, ja heidän poissa ollessaan kertoisin koko luokalle, kuinka ikävältä kyseisen oppilaan tyhjä pulpetti näyttää. Näin toimisin myös silloin, kun kyseessä olisi se kaikkein vilkkain ja suulain kaveri. Lasten vanhemmille haluaisin heti kertoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen saadessani opettaa heidän lapsiaan ja että se on minulle suuri kunnia.

Minä-kuva

Lapset muodostavat käsityksen itsestään ensisijaisesti sen perusteella mitä hänelle tärkeät aikuiset hänestä sanovat. Häneen luoduista katseista ja ilmeistä he peilaavat omaa kuvaansa. Alkuopetuksen luokissani keskustelimme paljon. Pohdiskelimme usein, miltä esimerkiksi vammaisista tai muista maista tulleista lapsista tuntuu elämä Suomessa, ja olin aina iloinen, kun sain luokkaan lapsen, joka poikkesi tavalla tai toisella muista. Minusta oli tärkeää osoittaa oppilailleni, kuinka ainutlaatuisia me ihmiset olemme. Halusin lasten huomaavan, että heidän keskinäinen vertailunsa on mahdotonta. Sen sijaan he täydentävät toisiaan upeasti. Yksi on taitava matematiikassa, toinen innostuu käsitöistä ja on hienoa, kun kaveri auttaa kaveria. Erilaisuus on rikkautta. Yllätyin, kuinka helposti lapset omaksuvat kyseisen ajattelutavan, iloitsevat toistensa menestyksestä ja osaavat myös itse ottaa vastaan kiitoksia. Opettajan esimerkin mukaan lapset oppivat ratkomaan myös ristiriitoja. Meillä oli luokassa käytössä sovintomatto, jolla silloin tällöin, ihan omia aikojaan, istui pari riitapukaria kolmannen jakaessa puheenvuoroja.

Luokan yhteishenki on tärkeä, ja sen luomisessa opettajalla on päävastuu. Ketään ei saa missään tilanteessa sulkea joukon ulkopuolelle. Jos luokassa on oppilas, jota kiusataan, opettajan velvollisuus on huolehtia siitä, että tilanne korjaantuu. Tämä edellyttää häneltä, että hän tuntee oppilaansa hyvin, ja vastavuoroiseen tutustumiseen onkin käytettävä riittävästi aikaa. Oma työskentelytapani lasten kanssa oli kokonaisvaltaista, enkä yhtään kaivannut välituntien sosiaalista kanssakäymistä opettajainhuoneessa. Halusin olla lapsille läsnä koko koulupäivän. Tästä syystä olin tyytyväinen siihen, että luokkani sijaitsi parakissa, aika kaukana pääkoulusta. Parakin toisen opettajan kanssa teimme yhteistyötä, vaihdoimme joitakin tunteja ja tunsimme parakkikoulun kaikki lapset. Rehtori oli hyvin perillä luokkiemme toiminnasta, ja häneltä saamani luottamus ja vanhempien osoittama arvostus antoivat työlleni merkitystä.          

Luokissani oli keskimäärin 25 lasta, ja jossakin vaiheessa luokassa toimi myös osa-aikainen avustaja. Erityisluokassani luokka-avustaja toimi kokopäiväisesti. Kokemukseni perusteella pidän ihanteellisena noin 20 oppilaan luokkaa, jossa kaikki lähiseudun ensiluokkalaiset – diagnoosista riippumatta – aloittavat koulunkäynnin. Ihannetilanteessa luokassa tulisi olla kaksi opettajaa, joista toinen voisi mielellään olla erityisopettaja. Läheskään kaikilla tunneilla toista aikuista ei kuitenkaan tarvita, joten erityisopettajan palveluja voisi hyvin jakaa useamman luokan kesken. Lasten leimaamista erityisiksi tulisi mielestäni välttää kaikin keinoin, ja erityisopettaja olisikin luokassa kaikkia lapsia varten, auttaen heitä ammattitaitoisesti kulloisenkin tarpeen mukaan.     

Toistakymmentä vuotta pienten ensi-ja toisluokkalaisten parissa vahvisti luottamustani lasten kykyyn oppia vaikeuksista huolimatta. Erityisluokalla, jossa toimin työurani viimeiset vuodet, tämä näkyi selvästi. Jos lapsi tuntee kuuluvansa joukkoon, jos hän tietää tuottavansa iloa vanhemmilleen ja opettajalle ja jos hänen puutteilleen annetaan mahdollisimman vähän huomiota, hän tekee parhaansa, ja sen täytyy riittää. Kun lapsen ponnistelu huomataan ja hän saa toistuvasti kannustavaa palautetta ja kun opettaja huomaa hänen vahvuutensa ja tuo sen myös julki, lapsen into kasvaa ja itseluottamus vahvistuu. Lukemattomia kertoja olen saanut nähdä, kuinka kiitokset innostavat lasta pyrkimään aina vain parempiin suorituksiin. Opettajan sana painaa paljon, ja kun hän kuvaa vanhemmille heidän lastaan koskevia myönteisiä havaintoja, myös vanhemmat tuntevat voivansa luottaa opettajaan. Heille on tärkeää tietää, että opettaja pitää heidän lapsestaan. Kun vanhemmat uskovat, että lapsen paras on opettajalle tärkeää, ratkaisut mahdollisiin pulmiinkin löytyvät kuin itsestään. Jos he opettajan kanssa käymänsä keskustelun päätyttyä palaavat kotiin helpottuneina ja tyytyväisinä, on otettu aimo askel lapsen parhaaksi. Vanhempien täytyy saada olla ylpeitä omista lapsistaan.

Laaja-alaisen erityisopettajan tehtävässäni istuin säännöllisesti mukana oppilashuoltotyöryhmän kokouksissa, joihin toisinaan osallistui myös oppilas ja hänen vanhempansa, sosiaalityöntekijä ynnä muita asiantuntijoita. Istunnoissa, joissa käytiin läpi lapsen tuottamaa huolta, vanhemmat tunsivat olevansa kuin tuomioistuimen edessä. Ahdistuksessaan he eivät tahtoneet usein saada sanaa suustaan. Joissakin tapauksissa he menettivät itsehillintänsä, mikä oli yhtä surullista. Jos lapsi oli mukana, hän saattoi istua jopa koko kokouksen ajan nurin päin tuolillaan, pipo silmillä, sanomatta sanaakaan. Myöhemmin lapsi kertoi, että hän oli sulkenut myös korvansa, sillä niin sietämättömäksi ja epäaidoksi hän koki aikuisten itseään koskevan keskustelun. Lapsen mielestä kukaan ei ollut kiinnostunut hänen ajatuksistaan. Omissa luokissani pidin tärkeänä, että saatoin tarvittaessa konsultoida asiantuntijoita, psykologia tai lääkäriä, mutta oppilaitani ja heidän vanhempiaan en halunnut koskaan saattaa edellä mainitun kaltaisiin kiusallisiin tilanteisiin.       

Koulun ilmapiiri

Opettajan työni aloitin aikanaan tekemällä vuoden ajan useita sijaisuuksia eri kouluissa. Koulujen ja luokkien vaihtuessa muuttui aina myös ilmapiiri, ja pian huomasin, kuinka suuri rooli hyvän ilmapiirin synnystä kuuluu koulun rehtorille. Koulussa, jossa rehtori otti sijaisen vastaan kuin odotetun vieraan ja esitteli hänet opettajakunnalle, jossa iloiset ja kannustavat hyvän päivän toivotukset, lämpimät ja arvostavat lapsiin liittyvät lausahdukset sekä avoimet ja helposti lähestyttävät ilmeet opettajien kasvoilla, kertoivat hyvästä ilmapiiristä. Tällaisessa koulussa saattoi nähdä rehtorin juttelemassa käytävällä oppilaiden kanssa, siirtyvän heidän mukanaan joskus jopa välitunnille jatkamaan keskustelua ja nauravan iloisesti nuorten leikinlaskulle. Tällaista rehtoria oli helppo lähestyä, ja opettajien keskusteluissa hänestä puhuttiin arvostavaan ja kunnioittavaan sävyyn. Hänen koulussaan ei myöskään näyttänyt esiintyvän minkäänlaista klikkiytymistä, vaan jopa sijainen tunsi olevansa tervetullut joukkoon, jossa – oli kyse toisesta opettajasta, oppilaasta tai hänen vanhemmistaan – keskustelu oli aina hengeltään ystävällistä ja rakentavaa. Tällaisissa kouluissa oli hyvä oppimisen ilmapiiri. Muistan kerrankin, kun rehtori tuli kanssani luokkaan, kertoi lapsille, kuka olen ja että toimin heidän opettajansa sijaisena loppuviikon. Sitten hän kääntyi minuun päin ja sanoi: ”On hauska jättää sinut tähän luokkaan, sillä täällä käsittääkseni kaikki viihtyvät.” Lapset hymyilivät tyytyväisinä, ja tilanne oli alusta asti hallinnassa. Joukossa oli kuitenkin myös kouluja, joissa lapsia nimiteltiin heidän diagnoosiensa tai kansallisen alkuperänsä mukaan, joissa rehtorin läsnäolo aiheutti jännitystä sekä opettajissa että oppilaissa ja joissa sijainenkin sai heti aluksi tutustuttavakseen koulun tiukat säännöt. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että vaikka lasten käytöksessä ja osaamisessa oli eri kouluissa ja luokissa suuriakin eroja, lasten kyvykkyys ja mahdollisuudet tuskin poikkesivat toisistaan. Ero perustui ensi sijaisesti tapaan, jolla heitä ohjattiin.

Kun kurinpito ja rajojen asettaminen perustuu sääntöihin ja rehtorin ja opettajan määräysvaltaan, lapset kokevat heidät vihollisikseen. He rikkovat sääntöjä ja ärsyttävät tahallaan mielestään ärsyttäviä opettajia. Jos taas koulun toiminta perustuu kaikinpuoliseen luottamukseen, jos lapset tuntevat itsensä hyväksytyiksi ja kuuluvansa joukkoon, he kokevat koulun omakseen. Hyvässä koulussa rehtori luottaa opettajaan, opettaja oppilaisiin, oppilaat opettajaan ja opettaja rehtoriin. Säännötkin luodaan yhdessä. Tällaisessa koulussa luottamus kodin ja koulun välillä toteutuu lähes itsestään. Kun suhde kaikkien osapuolten välillä on avoin ja kuunteleva, kun koulun ilmapiiri on lämmin ja emotionaalisesti turvallinen, lapset kokevat, että heistä välitetään. Tällaisessa koulussa kaikki sekä oppivat että viihtyvät.  

Artikkeli on julkistu Ryhmätyö-lehden 3/2013 numerossa.

      

Ihmisiä joita ei olemassa

Istuin Asunnottomuusmessujen ovat muuten vielä olemassa 1.9. asti Hyvinkään Taidemuseolla. Taatusti ovat kiinnostavampaa kuin vastatapahtumansa Hyvinkäällä keskustelutilaisuudessa. Meitä oli mielenkiintoinen kokoonpano RAY:stä, VVA:sta, Rokpasta ja Kulttuurikameleonteista. Minä edustin Pelastusarmeijaa sekä asumispalveluiden että Hyvinkäällä osastossa tehtävän sosiaalisen työn puolesta. Kansainvälinen näkökulma ja yksinkertainen havainto, että meillä on kuitenkin niin paljon paremmin kuin Kairon katulapsilla, herätti. Miksi me siis valitamme, miksi suomalaiset kärsivät eivätkä muista Kairon katulapsia?

Uskon syyn löytyvän järjestelmämme usein katteettomiksi muuttuneista lupauksista. Suomalaisen sosiaalipolitiikan oppikirjoja ja lakia lukiessa voi lähes liikuttua rakkaasta Valtiosta ja Kunnasta, joka viipymättä rientää apuun vaikeuksien tullessa. Puhutaan paljon kohtuudesta, siitä ettei köyhyys saa näkyä päällepäin, kriiseissä pitää saada apua ja niiden seuraukset hallintaan. Työttömyyden ja asunnottomuuden pitää jäädä tilapäisiksi, päihteistä vapaudutaan ja ihminen itse tekee elämäänsä koskevat tärkeät ratkaisut ammattilaisen häntä rohkaistessa.

Mutta sitten kun työttömyys, pitkäaikaissairaus, harvinaisen vaikea avioero tai perheväkivalta iskee, kansalainen tai maahan muualta muuttanut joutuu absurdiin tilanteeseen: hän lukee laista mitä kaikkea hänelle kuuluisi ja miten häntä tulisi kohdella ja huomaa joutuvansa usein kynsin hampain taistelemaan ja polvet verillä kerjäämään lain hänelle takaamaa minimiä (kaiken minimin ylittävän olemassaolonkin hän nopeasti unohtaa), siis mikäli hän jaksaa eikä luovuta. Tietenkin tässä taistossa palaa tukuttain yhteiskunnan ja yksilön rahaa ja juuri tärkeitä kriisissä vähäisiä voimavaroja. Jotkut ihmiset tämä taistelu tekee työkyvyttömiksi loppuiäkseen. 

Tämä on se ongelma, jota köyhissä maissa ei ole. Siellä peli on selvä: jos putoat, yritä tarttua sukulaisiin, ystäviin tai järjestöihin ja selviä miten selviät. Tietää, mistä apua saa ja mistä ei. Rikkaassa pohjoisessa emme tiedä. Haemme apua sieltä mistä sitä lain mukaan kuuluisi löytyä, saatamme sitä saada, jotain saammekin, jotain emme. Lopun kursimme kasaan kuten Etelän köyhätkin, tai sitten putoamme lisää. Suomessa pudokas helposti kokee itsensä joksikin, jota ei ole olemassa: Lain mukaan Suomessa ei voi tapahtua sellaista, mitä minulle on juuri tapahtunut! Ja silloin on paljon helpompaa pitää itseään jotenkin syyllisenä tilanteeseen, ihmisenä, jota ei pitäisi olla olemassakaan, kuin syyttää koko perusturvajärjestelmäämme. Jo sanakin on outo: mikä perusTURVA? Se on parempi kuin ei mitään, mutta sen arvaamattomuus kuluttaa kauhistuttavalla tavalla.

Lääke rikkaan pohjoisen absurdiuteen on olemassa: hae tukia ja taistele; tiedä oikeutesi, mutta lopeta ajoissa jos homma ei onnistu, ettet tuhoudu jos taistelu osoittautuu mahdottomaksi. Älä koskaan odota saavasi jotain etuutta. Hanki tuki, arvostus ja paikkasi yhteisössä jostakin muualta. Ja auta itse toisia.

Sodassa inhimillisemmän maailman puolesta –kukkahattutätien rintamassa                                                                                                                                                                                               Kaisa Mäkelä-Tulander, Pelastusarmeijan upseeri

Hyvinvointivaltio?

Aina kun sana hyvinvointivaltio esiintyy jossain, minussa herää kapinahenki. Olen yrittänyt löytää asian ydintä, mikä minua kaikkein eniten ärsyttää. Tänä aamuna ehkä löysin sen punaisen langan pään.

Minusta meillä on hyvinvointivaltio keskituloisille ja rikkaille. Niille, jotka käyttävät yhteiskunnan palveluista esimerkiksi päivähoitoa, koulua ja terveydenhuoltoa. Sen sijaan apua ja tukea tarvitsevat ovat aina eläneet Suomessa kontrolliyhteiskunnassa. Sotien jälkeen sosiaalihuoltoa ja mielenterveysasioita koskevat lait uudistuivat hitaasti ja väitän, että asennepuolella emme ole vieläkään päässeet niistä eroon. Siksi se miten apua hakevia ihmisiä on kohdeltu ja miten nyt ollaan lähestymässä (tai jo ollaan) tilanteessa, jossa apua saavan ihmiset pitää ansaita saamansa apu, on kontrolliyhteiskunnan tapa hoitaa asiat.

Olemme kierteessä, jossa samanaikaisesti kotrolloiva järjestelmä passivoi ihmisiä erilaisin tavoin ja toisaalta vahvistuva yleinen asenne puhuu sosiaalipummeista. Meille on ihmisinä omainaista halu vastavuoroisuuteen. Nykyjärjestelmä tekee sen hampaisiin joutuneille saman kuin länsimainen järjestelmä, joka "auttaa" pakolaisia. Kun ihmisiltä viedään mahdollisuus omaan aktiivisuuteen ja siihen, että he kokisivat antavansa jotain merkityksellistä takaisin, se johtaa ensin siihen, että autettavat laulavat järjestelmää kiittävää virttä. Koska se on ainoa tapa vastavuoroisuuteen. Kun tätä jatkuu riittävän kauan, ihmisen on usein perusteltava itselleen, miksi ansaitsee avun. Silloin usein vahvistetaan ihmisten kuvaa itsestään uhreina, avuttomina ja sorrettuina. Äärimmäisesti tämän omaksuneet ihmiset oppivat käyttämään järjestelmää hyväkseen saadakseen kaiken haluamansa. Helpommaksi sen tekee kasvoton ja aika ajoin kohtuullisen tyly järjestelmä ja siinä työtään tekevät ihmiset.

Nyt olisi aika alkaa rakentaa todellista hyvinvointivaltiota. Sellaista, jossa ihmiset oppivat ajattelemaan itse ja olemaan empaattisia toisia kohtaan. Näiden perustaitojen varaan rakentuu myös aktiivinen kansalainen, ja tätä pitäisi tukea kehittämällä todellista demokratiaa. Uudet lähidemokratiahankkeet ovat mielestäni erittäin tervetulleita. Lisäksi sosiaalipuolella pitäisi luovuus nostaa kunniaan samalla lailla kuin yrityspuolella. Sille olisi vielä enemmän tilausta, kun yritetään tukea ihmisten omaa aktiivisuutta ja osallisuutta. Yhdenkään ihmisen tilanne ei ole täsmälleen samanlainen  kuin jonkun toisen. On sulaa hulluutta yrittää tunkea ihmiset johonkin laatikkoon ja sitten "auttaa" kaikkia samalla lailla. Ei ole mikään ihme, ettei nykyjärjestelmä toimi. Tarvitaan aikaa kuunnella, aikaa yrittää ymmärtää, aikaa antaa ihmisten itse muokata oma polkunsa. Juuri aika on nyt kortilla ja ilman aikaa on vaikeaa synnyttää todellisia kohtaamisia.

Lakien, asetuksien, byrokratian ja kasvottomuuden asemesta meidän pitäisi kehittää yhteiskuntaa, jossa kaikki tulisivat kohdatuksi ihmisinä. Silloin voitaisiin puhua hyvinvointiyhteiskunnasta.

Kukkahattutäiteilevä Katri