lauantai 18. toukokuuta 2013
Lakiin vai ei?
Perjantai-illan ratoksi kävin Twitterissä keskustelua siitä, pitäisikö opettajille kirjata lakiin oikeus ottaa oppilailta puhelimet pois. Pääsääntöisesti vastustan ajatusta, että ihan kaikesta pitäisi tehdä joko oma lakinsa tai lisäosa johonkin jo olemassa olevaan lakiin. Mietittyäni asiaa haluan ottaa esiin pari näkökulmaa.
Aina kun lakiin kirjataan yhdelle ryhmälle oikeus johonkin toimeen toista ryhmää kohtaan, asian kanssa kannattaa edetä varovaisesti. Suomessa voimme yleensä luottaa esimerkiksi virkamiesten toimintaan, mutta siltikin lakien pitää olla selkeitä ja niissä pitäisi olla mahdollisimman vähän tulkinnan varaa. Mitä jos laki puhelimista ei koskisikaan vain lapsia? "Virkamiehellä on oikeus tarpeen vaatiessa ottaa kansalaiselta puhelin pois". Kenen tarpeen? Milloin tarve on riittävä, että puhelimen voi ottaa pois? Jos teatterissa on taas se onneton, jonka puhelin on jäänyt päälle ja soi, hälytetäänkö poliisi hakemaan puhelin pois?
Lasten kohdalla isompi kysymys on siitä, miten heitä kasvatetaan yhteiskunnan jäseniksi. Kysymys on sen oppimisesta, mikä on oikein ja väärin. Eikä tätä taitoa opita sillä, että kaikki mahdollinen kirjoitetaan lakiin ja asetuksiin. Samalla lailla, kun ennen teatteriesityksen alkua aikuisia pyydetään sulkemaan puhelimensa, saman sopimuksen voisi tehdä luokassa lasten kanssa. Tämä mahdollistaisi sen, että puhelimia voisi käyttää opetuksessa myös hyväksi sen kuuluisan tarpeen tullen. Samalla kasvatettaisiin siihen, että on kohteliasta tietyissä tilanteissa sulkea puhelin ja että aina ei tarvitse olla tavoitettavissa.
Vaatimus yhä tarkempien ja yksityiskohtaisempien lakien tekemiseen rapauttaa pitkällä aikavälillä yhteiskuntaa ja meidän jokaisen moraalia. Maailma, jossa kaikki kielletyt asiat olisivat laissa, tarkoittaisi sitä, ettei meidän tarvitsisi itse ajatella lainkaan. Ongelmaksi tämä muodostuisi siksi, että koskaan ei saada aikaan niin täydellistä lainsäädäntöä, että se kohtelisi aina kaikkia tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Sen takia on tärkeää, että opimme itse ajattelemaan ja arvioimaan omaa toimintaamme ja sitä, onko se oikein vai väärin vai jotain siitä väliltä. Jos laissa ei ole jotain kielletty, se ei suinkaan tarkoita sitä, että kyseinen asia olisi oikein tai hyvä.
Ulkopuolisen kontrollin asemesta kannatan usein oman sisäisen kontrollin kehittämistä ja tukemista. Keskeisiä asioita ovat itse ajattelemaan oppiminen, empatiakyvyn kehittäminen ja taito keskustella ja neuvotella asioita. Näitä kykyjä voimme kaikki kehittää itsessämme koko elämän ajan.
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Sunnuntain ratoksi, vastavuoroisuudesta
Olen pyöritellyt tätä ajatusta tovin ja se alkoi, kun joku jossain sanoi kutakuinkin, että yritysten työ on ajatella kilpailukykyä, ei vastavuoroisuutta tai kiitollisuutta. Keksin heti kaksi asiaa, miksi mielestäni tämä näkökulma on pahasti pielessä ja tuottaa toteutuessaan todennäköisesti enemmän ongelmia kuin sitä haluttua kilpailukykyä.
Ajatteluni pohjana on se, että meille kaikille ihmisille vastavuoroisuus on yksi perusasioista, johon toimintamme perustuu. Kaikki vaihtaminen ja ostaminen perustuu vastavuoroisuuteen, joko konkreettisesti maksamalla rahassa tavarasta tai palvelusta tai abstraktina ajatuksena siitä, että auttamalla muita saa itse apua tarvittaessa. Kun ihmiseltä otetaan pois mahdollisuus vastavuoroisuuteen, hänen pitää perustella itselleen, miksi hän on oikeutettu saamaan jotain ilmaiseksi. Näin saattaa tapahtua niin pakolaisille, joita istutetaan vastaanottolaitoksissa kuin työttömille, joiden kaikki aktiivisuuden mahdollisuuden karsitaan pois. Silloin kun koemme, että muut eivät toimi vastavuoroisesti meitä kohtaan, romuttuu luottamus ja luottavaisuus. Vastavuoroisuus on siis inhimillinen kokemus, joka rapautuessaan aiheuttaa erilaisia ongelmia ja epäsosiaalisiksi koettuja tapoja toimia.
Yritysmaailma on myös inhimillista toimintaa. Sitä pyörittää ihmiset ja kaikkissa yrityksissä, joissa on enemmän kuin kaksi työntekijää, kyse on inhimillisestä toiminnasta. Olemme jo alkaneet herätä siihen, että esimerkiksi tunteita ei voi jättää kotiin, vaan ne kulkevat mukana koko ajan. Tunteiden ja niiden vaikutusten kieltäminen on usein aiheuttanut juuri päinvastaisen tilanteen: työpaikan, jossa kaikki toimii suuren tunteen pohjalta, riippumatta siitä mihin suuntaan tunne vie ja kuinka paljon vahinkoa tällainen toiminta saa aikaan. Sama asia tapahtuu vastavuoroisuuden kanssa. Työnantajat vaativat työntekijöiltä lojaalisuutta ja luottamusta ja samanaikaisesti työntekijöitä kohdellaan niin kuin he olisivat tavaroita, jotka voidaan korvata koska hyvänsä uusilla. Olen kuullut hiuksia nostattavia tarinoita esimerkiksi irtisanomistilanteista, joissa on ilmeisesti haluttu painottaa taloon jääville, että työntekijöiden arvo ei ole juuri nollaa suurempi. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa pitäisi kyetä luomaan yrityskulttuuri, jossa työntekijät eivät ole töissä, koska heillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa, vaan koska he ovat motivoituneita yhdessä työnantajan kanssa tekemään työtä paremman tulevaisuuden eteen. On aivan turha ihmetellä, miksi työntekijät eivät jousta, jos työnantajakaan ei tee sitä koskaan. Luottavaisuus on työyhteisöissä tärkeä tunne. Tarkoitan tällä tunnetta siitä, että tiedän miten työkaverini ja työnantajani toimii ja voin luottaa heidän toimivan jatkossakin samoin. On aivan turha luulla minkäänlaisen luottamuksellisen ilmapiirin syntymistä tilanteessa, jossa työntekijät eivät kykene yhtään ennakoimaan, mitä työnantaja seuraavaksi tekee. Tai luottamaan siihen, että työnantaja on lojaali tai edes asiallinen työntekijää kohtaan.
Vastavuoroisuus toimii myös ylemmällä tasolla. Onko todella järkevää luoda järjestelmä, jossa kriisitilanteessa tuemme yrityksiä vaikeiden aikojen yli ja kun yritykset pääsevät jaloilleen ja alkavat taas tuottaa, niiltä ei odoteta vastavuoroisuutta tai kiitollisuutta? Edellisen laman aikana pankeille syydettiin rahaa kohtuullisen paljon ja yksi yleisen edun puolesta uhrautuneista oli sosiaalihuolto. Sosiaalipuolelta karsittiin kaikenlaista ja aika paljon ennaltaehkäisevää työtä. Ja kun hyvät ajat palasivat, palautettiinko rahaa siihen työhön, josta sitä oli karsittu? Onko meille tullut tunne siitä, että pankit ovat arvostaneet sitä, että kiristimme vyötä ja tulimme vähemmällä toimeen? Miten voimme luottaa suuriin yrityksiin, virkamiehiin tai eduskuntaan, jos meille tulee tunne siitä, että kansalaisina meitä ei arvosteta, meitä ei kuulla, meidät on suljettu vastavuoroisuuden kehästä tavalla tai toisella pois?
Ihmisistä koostuvat järjestelmät on rakennettava inhimillisiksi. Muuten tulemme kytkeneeksi valtaa pitävät ihmiskunnasta irti. Tällöin, vaikka aluksi tuotot kasvaisivatkin, ne tuovat mukanaan kulttuurin, jossa vallalla on epäluottamus, itsekkyys, ihmisten kohtelu numeroina, empatian puute ja turvattomuus. Paljon kaivattua yhteisöllisyyttä ei voi rakentaa tällaiselle perustalle. Selvitäksemme monimutkaistuvasta maailmasta tulemme tarvitsemaan kaikkien panosta.
Eri televisiokanavilla on pyörinyt sarja "Pomo piilossa". Siinä isot pomot tutustuvat valeasussa alaisiinsa ja palkitsevat näitä lopuksi hyvin tehdystä työstä. Suurimman tunteen ihmiselle synnyttää kokemus siitä, että heitä ja heidän työtään arvostetaan. Palkka ei voi enää olla ainoa vastavuoroisuuden osoitus. Arvostusta voi osoittaa muullakin lailla kuin rahalla. Ehkä kannattaisi alkaa kehittää vastavuoroisuutta tai ainakin miettiä, millä lailla vastavuoroisuus toimii omassa työpaikassani.
Olisiko sinulla tarinaa siitä, miten vastavuoroisuus ja kiitollisuus toimii työpaikoilla?
tiistai 7. toukokuuta 2013
Kurjat
Piispa vai Javert?
Olen aina pitänyt Victor Hugon Kurjia merkittävänä kirjana.
Pelastusarmeijan upseerina ja mentorina minulla oli mahdollisuus yhdistää työ
ja huvi, kun menin mentoroitavani kanssa elokuviin katsomaan Kurjia. En silloin
vielä tajunnutkaan, miten pelastusarmeijalaisuuden ja upseerin kutsumuksen
ytimeen osuimme.
Alkukohtauksessa pahasti vaurioitunutta, mutta loistokkaaksi
rakennettua valtavaa purjelaivaa yritetään epätoivoisesti myrskyssä hinata
telakalle kunnostettavaksi. Kauhukseni huomaan, että pienenpienet ihmisethän ne
vetävät kymmenillä köysillä tuota hirviötä valtavalle alustalleen.
Kaleerivankien epätoivo on niin käsin kosketeltava, että tekisi mieleni paeta
salista. Telakka-altaan reunoilla vaanivat vartijat aseineen. Kauhistuttava
valvova silmä.
Kun laiva on lopulta saatu paikoilleen kulkevat masennetut
miehet pois kahleineen. He tallovat kuravedessä lilluvaa Ranskan lippua
katkenneen lipputangon päässä, kunnes vartija Javert käskee vanki Jean
Valjeanin nostaa lippu raskaine tankoineen.
Jean Valjean pääsee vapauteen, mutta hänen vanginelämänsä
näkyy hänestä aina päällepäin. Valvontajärjestelmän tehtäväksi jää lähinnä
huolehtia, ettei hän ikinä vapaudu stigmastaan.
Siinä missä turvaverkko muuttuu hämähäkinverkoksi, apu
löytyy vaatimattomalta piispalta. Vaarallisuudestaan, epäluotettavuudestaan
huolimatta piispa ruokkii ja majoittaa Valjeanin. Yön pimeydessä tämä ryöstää
piispan hopeat, mutta Valjeanin jäätyä kiinni teostaan piispa vaatiikin
vapautta Valjeanille väittäen antaneensa hopeat (entiselle) vangille.
Hopeat, raha, on vangin ainoa mahdollisuus päästä takaisin
elämään. Vangin keltaisella passilla varustettuna rahaa taas ei saa muuten kuin
varastamalla. Saatuaan ensin armon ja arvon Valjean löytää katumuksen
teostaan. Vaikkakin niin ymmärrettävää, hän teki väärin. Hänet on ostettu
vapaaksi. Hän valitsee uuden elämän. Hänestä tulee reilu työnantaja ja
kaupungin hyväntekijä, joka uhrautuu toisten hyväksi.
Mutta poliisi Javertin mielestä oikeus on sitä, että paha
saa aina kovan rangaistuksen. Hän ei usko uusiin mahdollisuuksiin. Hän ei
suostu näkemään yhteiskunnan sortavia rakenteita, jotka tuottavat
rikollisuutta. Lopulta Javert joutuu totuuden kanssa kasvokkain: Valjean on
oikeasti muuttunut mies, se, minkä varaan Javert-parka on koko elämänsä
rakentanut, ei olekaan totta. Ihminen voi muuttua, rakkaus muuttaa. Maailmaan
ei mahdu sekä JAvertia että tätä uutta Valjeania, ja niinpä Javert näkee vain
yhden ratkaisun. Hän tappaa itsensä.
Kun ihmiset virtaavat salista ulos ja huokailevat
kulkiessaan elokuvan ihanuutta, tekisi minun mieli aloittaa salissa
herätyskokous: Ei tämä ole vain elokuvaa, tämä on TOTTA! Ihmiset joutuvat noin
epätoivoisin oloihin ja rakkaus, se että joku uskoo heihin ja armahtaa, luo
mahdollisuuden uuteen elämään. Me olemme tämän elämän kätilöitä, me tunnemme
Jean Valjeaneja! Ettekö te haluaisi itseä nähdä tämän tapahtuvan teidän
ympärillänne?
Suomen lippu ja EU:n lippu kaikessa mahtipontisuudessaan
makaa kuraisessa vedessä tallottuna joka kerta kun ihmisen arvo kielletään
meidän perusturvajärjestelmässämme, kun sosiaalitapaukseksi muutetun
ainutkertaisen ihmisen lahjat jäävät käyttämättä, lukuisia verkostopalavereja
käytetään jotta voitaisiin puhua hänen ylitseen ja ohitseen. Ja niin ironista,
että nämä mitättömyyksinä pidetyt ihmiset pannaan nostamaan noita lippuja
teettämällä heillä ilmaista työtä työharjoitteluissa, kuntouttavassa
työtoiminnassa, työvalmennuksessa ja ties missä, jota ilman tämä maa varmaan
kaatuisi muutamassa vuodessa. Valvova silmä hetkeäkään herpaantumatta heidän
yläpuolellaan: ettet vaan piilottele meiltä yhtäkään pankkitiliä, tulotietoa,
terveyden ripettä jonka varjolla voimme kieltää sinulta sairasloman tai
–eläkkeen tai hoitotuen. JA onkohan sinusta oikeastaan tuohon
vanhemmuuteenkaan?
Jotenkin 90-luvun laman jälkeen on tullut hyväksyttäväksi
etäännyttää itsensä niistä, joiden voimaannuttamiseen on saanut koulutuksen ja
mistä saa palkkaa. Samaan aikaan kuin palvelujen käyttäjistä, potilaista tai
yksinkertaisesti lähimmäisistä tuli asiakkaita, heistä tuli ”niitä”. Kun
”niiltä” huostaanotetaan lapsi, se ei satu yhtä paljon kuin minua sattuisi
(näin minulle opetettiin PRIDE-koulutuksessa), koska hei, nehän on niitä! Ne on
syntyneet tuollaisiksi, niille riittävät armopalat, ei ne koskaan tosta nouse,
ainakaan jos eivät ole ensimmäisten sosiaalityön tai terapian saatavilla
olevien standardikeinojen avulla sitä tehneet.
Minusta tuntuu aina niin oudolta, kun johtamassani
Pelastusarmeijan osastossa (paikallisseurakunnassa) toimiva, lahjakkaana ja
hyvänä vapaaehtoisena toimiva henkilö onkin sosiaalitoimistossa asioidessaan
holhottava sosiaalitapaus, jonka vanhemmuuden taitoja epäillään mutta ei tueta,
jonka omiin ratkaisuihin ja tahtoon ei luoteta vaan joka työnnetään johonkin
sopivana pidettyyn muottiin. Palveluun, jonka soveltuvuutta tai tarpeellisuutta
itselleen ei kysytä häneltä itseltään, mutta jota nyt sattuu olemaan
saatavilla. Häkellyttävää kyllä noissa standardin mukaisissa palveluissa
roikkuu usein kymmen-, jopa satakertainen hintalappu verrattuna siihen, mitä
asiakas kenties uskaltaa pyytää ja mihin järjestelmällä ei ole varaa.
Palavereissa ja tapaamisissa, joissa näiden ihmisten ja
heidän lastensa kohtaloista päätetään, tapaavat ammattilaiset, joista osa näkee
asiakkaansa (uhrinsa?) vasta ensimmäistä kertaa ja joiden nimiä asiakas ei
muista. Ne monet, monet henkilöt, joilla on pinnallinen käsitys jostakin tämän
ihmisen elämän pienestä osa-alueesta. Minä, joka olen tuntenut ihmisen vuosia,
kerhottanut ja leirittänyt hänen lastaan, kyläillyt hänen kotonaan ja tunnen
hänen lähipiirinsä ihmiset, lapsia välillä hoitava ystävä, naapuri joka kuulee
kaiken seinän takaa; me puutumme tästä asiantuntijoiden joukosta. Oliko Javert
todella se, joka parhaiten tunsi Jean Valjeanin? Vai piispa? Vai ne, joita uusi
Valjean auttoi?
En halua mustamaalata kaikkea julkisella sektorilla tehtävää
auttamistyötä. Olen tukivanhempana ollut mukana yhdessä hyvässä
verkostopalaverissa ja omien lasteni kanssa tavannut erinomaisen
koulupsykologin. Tunnen muutaman mukiinmenevän lastenvalvojan, lastensuojelun
sosiaalityöntekijän, mahtavan psykiatrin, 2 perheneuvojaa jne.. Heitä yhdistää
yksinkertainen halu saada asiat kuntoon, kyky arvostaa ja kuunnella ihmistä, lopettaa
lässytys ja palaverointi ja tehdä jotakin. Ja vankkumaton usko siihen että
jotain voidaan tehdä. Jos se on vaikeaa niin otetaan käyttöön suunnitelma B
yhteisen suunnitelman onnistumiseksi. Sillä, ettei kaikki julkinen auttamistyö
ole Kurjien tasoa, ei voida mitätöidä tosiasiaa, että köyhäinhoidon
mentaliteetti ja Javertin ajattelutapa on taas hiipinyt
perusturvajärjestelmäämme.
Järjestelmämme rikki jauhamat ihmiset, joita viikottain
tapaan työssäni, eivät ole valitettava poikkeustapaus, vaan seurausta yleisesti
hyväksytystä ajattelusta. Sen mukaan vaikeuksiin joutunut ihminen on itse
syyllinen kohtaloonsa, lähtökohtaisesti huono. Hän ei muuta tarvitse kuin
jonkinasteista hengissäpitämistä -ei hänestä ihmistä tule tekemälläkään.
Empatia ja arkijärki ovat turhuutta.
Mutta minä uskon Jean Valjeaniin. Hyvinkin pienillä
resursseilla ja vaatimattomalla ammattipätevyydellä saadaan monen kohdalla
paljon aikaan kun niihin yhdistetään arjen empatia, rakkaus ja kunnioitus.
Kaisa
Mäkelä-Tulander
maanantai 6. toukokuuta 2013
Maanantai-ajatus
Innostavinkaan puhuja ei saa mitään todellista muutosta aikaan, elleivät kuulijat inspiroidu itse toimimaan. Toivottomuus ja tunne, ettei itsellä ole mitään kontrollia omaan elämään, eivät saa ihmisiä aktivoitumaan omassa elämässään. Sen sijaan, että yritämme vaikuttaa suoraan toisten ihmisten toimintaan, meidän pitäisi ehkä keskittyä herättelemään muita ajattelemaan ja ideoimaan. Todellinen sitoutuminen, asioiden muuttaminen ja vastuunotto lähtee osallisuuden tunteesta.
Katri :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)