Auta niin paljon, että sattuu.

Edellisen työpaikkani pihassa oli usein apua tarvitsevia ihmisiä - lähinnä miehiä. Elämän kolhimat miehet tarvitsivat useimmiten apua ylösnousemisessa. Katsoin usein työhuoneeni ikkunasta, eikö kukaan mene auttamaan välittämiseen erikoistuneessa laitoksessa. Onko kiire tärkeämpää kuin avunantaminen? Vai autanko mieluimmin niitä, joita on helpompi auttaa.

Maassa makaava ihminen ei ole välttämättä humalassa, ja humalainenkin tarvitsee apua. Avun antaminen kasvottomalle, tuntemattomalle on helpompaa etenkin, jos sen voi tehdä tilinsiirtona.

Avunantamisessa ensimmäiset minuutit voivat olla hyvin ratkaisevia, jotta loukkaantunut, sairauskohtauksen saanut tai muuten vain avuntarpeeseen joutunut ihminen välttyisi vakavimmilta seurauksilta. Usein auttaa parhaiten se, joka malttaa pysähtyä, kuunnella ja rauhoittaa tilannetta (harkintaa tarvitaan myös loukkaantuneita auttaessa). Suurissa vastoinkäymisissä ihminen tarvitsee eniten kuuntelijaa. Kun saa kertoa hätänsä, se alkaa jäsentyä omissa ajatuksissa ja avuntarvitsija löytää siinä avun.

Auttamatta jättäminen on yleistynyt. Välinpitämättömyyttä selitetään sillä, että ei jääty paikalle katsomaan kuinka kävi, koska ei kuitenkaan olisi osattu auttaa. Usein auttamista saatetaan pelätä. Usein auttaja auttaa myös itseään. Tee uudenvuodenlupaus;  "Autan lähimmäistä". Kiireessä ei ole helppo antaa aikaa, mutta usein se tekee meidät onnelliseksi.

Kukkahattutäti ihmisarvoministeriöstä, Jaana

Kukkahattutädeistä on tullut tärkeitä - kiitos HS!

Vieraskynä: Arjen ihmeitä

Kaunein palaute, jonka olen koskaan saanut, on tämä: erästä ryhmää aloitettaessa ryhmäläisiltä kysyttiin, miksi he ovat tulleet ryhmään. Yksi ryhmäläinen totesi olevansa ryhmässä, koska ”Kaisalla on jotakin suunnitelmia” hänen varalleen. Ymmärsin palautteen tarkoittavan suurin piirtein että koska ”Kaisa uskoo minuun”.

Se piti paikkansa. Olin alkanut uskoa häneen, vaikka alun perin en uskonut. No, sehän oli minun vikani ja ongelmani, ei hänen. Minä en osannut uskoa niin paljon kuin olisi kuulunut ja hän olisi ansainnut. Kuultuani nämä hänen sanansa, olen alkanut uskoa yhä enemmän ja yhä uudestaan hän on lyönyt minut ällikällä.

Me molemmat olemme yltäneet yhä parempaan, hän omassa elämässään ja minä suhteessa häneen, koska olemme saaneet myönteistä palautetta. Hän siinä kautta, että uskon hänen kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa, ja minä suhteessa häneen, koska hän on vahvistanut minua viestittämällä: kyllä, sinä osaat auttaa minua eteenpäin, minä kasvan sinun seurassasi.

Tämän yhden ihmissuhteen takia on kannattanut tehdä työtä vuosia koska hänestä kasvaa päivä päivältä voimakkaampi toivon lähde ihmisille ympärillään.

Jo Harry Potter –kirjat ovat opettaneet meille, niillekin jotka eivät Raamattua lue, mikä on suurin voima maailmassa. Ja se, joka ei tartu kaunokirjallisuuteen voi lukea samaa vähän eri muodossa pedagogiikan uusista löydöksistä. Rakkaus. Tai voi sanoa, että toisen kunnioittaminen. Tai luottamuksen rakentaminen. Tai myönteinen palaute, miten vain haluat sitä nimittää. Joka tapauksessa kyse on hyvistä sanoista ja teoista, tilan ja vapauden antamisesta toiselle omana itsenään.

Olen täysin hämmentynyt tämän voiman mahtavuudesta. Aikuisten lisäksi olen kokenut samaa lasten kanssa. Lapsi, jonka kanssa olen täysin neuvoton, epätoivoinen ja voimaton, asettuu kauniisti aloilleen ja suostuu olemaan noin riittävän tottelevainen (liikahan olisi sairasta) kun olen keksinyt hellitellä häntä ja sanoa jotakin kaunista kun siihen vähänkin ilmenee aihetta. Sellaiset kokemukset huimaavat ja saavat kyyneleet silmiin.

En epäile hetkeäkään etteivätkö maamme perusturvan ongelmat olisi ratkaistavissa ja etteivätkö ne olisi jotenkin ratkaistavissa jopa niillä pienillä resursseilla, joita on käytettävissä. Se vain vaatii tämän suurimman, ilmaisen voiman käyttöönottoa. Sitä, että eri toimijat sosiaalityön kentällä alkaisivat luottaa toisiinsa ja ansaita toistensa luottamusta pyrkimällä kaikki samaan päämäärään, siihen että ihminen itse löytäisi tavoitteen ja merkityksen elämälleen, jonka saavuttamisessa eri toimijat häntä yksissä tuumin tukisivat toisiaan kannustaen, ymmärtäen ja sietäen.

Olen lukenut hyvän neuvon, jonka mukaan (maailmanparantajalle)on tärkeää rakastaa enemmän hyvää kuin vihata pahaa. Se on vaikeaa kun vihattavaakin riittää ihan työksi asti. Liian kauan kiltteyttä ja yksinkertaisia, hyviä tekoja on pidetty naiivina, mitättömänä puuhasteluna. Mutta ongelmien vyöryessä päälle, vääryyden lisääntyessä ja omien voimien valuessa hiekkaan ei muuta jää jäljelle.

Ensimmäinen askel voisi olla vaikkapa sosiaalityön asiakkaan täyden ihmisyyden myöntäminen, toimiminen häntä kohtaan niin kuin itse toivoisi itseään kohdeltavan hänen asemassaan.

”You, you may say I’m a dreamer, but I’m not the only one. I hope some day you’ll join us”…

                                                                                                                                                                              Kaisa Mäkelä-Tulander

Numeroiden vankeina?

Olen pitkään pyöritellyt ajatusta myötätunnosta ja demokratiasta. Langan pää on ollut olemassa, mutten ole saanut siitä sellaista otetta, että olisin saanut ajatukseni tekstiksi asti. Viikonloppuna Talentian viestintäkoulutuksessa jäin miettimään ajatusta siitä, että meidän pitää pystyä esittämään työmme ja sen hyödyt numeromuodossa, jotta olisimme uskottavia ja jotta meitä kuunneltaisiin. Ensikuulemalla olin sitä mieltä, että ajatus on ihan asiallinen ja näin pitää toimia. Mutta sitten alkoi epäilys hiipiä mieleen, kannattaako kaikki asiat todella kääntää ensisijaisesti luvuiksi ja numeroiksi?

Väitän, että esimerkiksi sosiaalialalla työskenteleville kokemuksen kautta merkityksellisin syntyvä asia on ymmärrys niiden ihmisten elämästä ja haasteista, joita työssämme yritämme tukea ja auttaa. Nämä elämäntarinat ovat joilta osin samanlaisia, mutta ei löydy kahta piirulleen samaa tarinaa. Kun yhteiskunta jatkuvasti muuttuu, ainoa keino luoda tässä ja nyt olevaan yhteiskuntaa tehokkaita ja järkeviä tapoja tukea ja auttaa, on kuunnella ihmisten kokemuksia ja tuoda niitä näkyviksi.

Ymmärrys elämästä ja sen vaikeuksista tai hienoudesta ei synny vain numeroiden kautta. Se syntyy elävistä tarinoista, erilaisista niin epäonnistumisen kuin onnistumisenkin tarinoista. Tarinoista, joissa kerrotaan menetyksistä, suruista, voimattomuudesta, mutta myös merkityksellisyydestä, johonkin kuulumisen tunteesta, kuulluksi tulemisesta. Myötätunto syntyy tarinoista.

Ilman myötätuntoa toisia kohtaan, emme kykene asettumaan muiden asemaan. Ilman myötätuntoa muut ihmiset ovat meille vain joukko kasvottomia ihmisiä. Jos emme kuule ihmisten omia tarinoita, ymmärryksen asemesta syntyy usein stereotypioita, kertomuksia niistä muista. Työttömien tai pakolaisten lukumäärä ei kerro mitään siitä, millaisia he ovat ihmisinä, mitä haasteita heillä on elämässään tai millaista tukea he tarvitsisivat. Se ei myöskään kerro mitään heidän haaveistaan, ajatuksistaan tai siitä miten he ovat merkityksellinen osa yhteiskuntaamme.

Fiksu ihminen hyödyntää vahvuuksiaan. Siksi meidän, jotka työskentelemme ihmisten kanssa, pitäisi hyödyntään juuri ihmisten tarinoista syntynyttä kokemusta ja näkemystä. Me kykenemme auttamaan ihmisiä tuomaan kokemuksensa ja ajatuksensa näkyviksi. Me kykenemme auttamaan siinä, ettei ihmisistä tule vain numeroita, kasvotonta joukkoa. Me kykenemme murentamaan ennakkoluuloja ja stereotypioita. Me kykenemme herättämään myötätuntoa. Yhteistyössä niiden ihmisten kanssa, joita työssämme kohtaamme.

Kiinnittäisin itse huomiota siihen, millaisia tarinoita kerromme. Usein meille on inhimillistä kertoa ääripään kauhutarinoita ja niitä meille tuotetaan myös eri medioiden kautta. Sen sijaan tarinat ehkä kannattaisi kertoa siitä kohdasta, jolloin "normaali ja tavallinen" elämä lähti kohti epävarmuutta ja ongelmia. Tarinan voisi siis kertoa siitä kohdasta, jossa jokainen meistä voisi vielä ajatella: "tuo voisi tapahtua minullekin". Toki näitä tarinoita kannattaa vahvistaa niillä parjaamillani luvuilla, mutta niin, että numerot ovat sivuosassa.

Tämä kukkahattutäti on huolestunut maailmasta, jossa kaikki käännetään numeroiksi. Meillä on esimerkkejä siitä, miten ihmisten numeroiksi muuttaminen voi johtaa lopulta ihmisarvon menettämiseen.

Millaisia myötätuntoa ja ajatuksia herättäviä kertomuksia sinä voisit kertoa?

Vieraskynä: Ihmisarvo katoaa - ja löytyy

Kuljeskelen Hyvinkään Kirkonmäellä lokakuun 17. päivän iltana 2010. Puiston penkillä nukkuu ihminen. Hänet näkee myös kirkon alttariseinän suuresta ikkunasta. Nukkujaa valaisee katulamppu. Puun alla on kaadettu vene, jonka alta löytyy asumus. Kellariin johtavilla betonisilla ulkorappusilla lojuu patja. Jokainen näistä asuntomessukohteista on erikseen esitelty hyötyineen ja haittoineen. Ilmastointi on hyvä, valaistuksesta huolehtii kaupunki, peruskorjauksesta todetaan poliisin väliin korjaavan nukkuvan asukkaan putkaan. Hörähdän naurusta.

Tuossa Asunnottomien yössä syntyi myös paljon kiinnostavia kohtaamisia. Emme puhuneet vain asunnottomuudesta, vaan ihmisarvosta, elämään liittyvistä riskeistä sekä siitä, miten pelko toista ihmistä kohtaan kahlitsee. Monet lapsiperheet olivat liikkeellä. Vanhemmat halusivat näyttää lapsilleen, että on ihmisiä, joilla ei ole kotia, että se on väärin ja että se pakottaa nämä ihmiset outoihin ratkaisuihin arkensa suhteen.

Mutta päällimmäinen tunteeni oli hyvin erilainen. Asumukset oli rakennettu mahdollisimman aidoiksi narulla roikkuvista, sateen kastelemista vaatteista avattuihin HK:n Sininen-paketteihin ja avustusruokakasseihin asti. Ehkä siksi aloin miettiä, millä oikeudella minä ja toiset Erilaisten asuntomessujen vieraat katselemme sisään toisten koteihin. Miltä minusta tuntuisi, jos kuka tahansa milloin tahansa voisi käydä tutkailemassa minun kotiani? Näkisi lattialla lojuvat likaiset vaatteet ja myttyyn yön jäljiltä jääneet peitot? Muruset keittiön lattialla, ratkenneen sauman sohvassa? Ei kenelläkään ole mitään oikeutta. Näitä asumuksia veneitten alla, laavuissa lähiöiden takametsissä, autoissa, näitä on oikeasti olemassa ja niissä asuu ihmisiä. Samanlaisia ihmisiä kuin minä, jotka ainakaan alun alkaen eivät ole halunneet ketään uteliasta kurkkimaan yksityisalueelleen.

Toisin sanoen tunnen olevani pyhällä maalla. Ihmisen elämä on pyhä. Ei sitä saisi miten vain mennä ronkkimaan. Ihmistä pitää kunnioittaa riippumatta hänen historiastaan, ulkonäöstään, valinnoistaan tai hajustaan. Jokainen yksilö on ainutlaatuinen. Minulla on oikeus saada tietoja toisen ihmisen yksityisasioista vain siinä tapauksessa, että käytän tietojani hänen hyväkseen ja kunnioitan häntä.

Tällaisesta näkökulmasta lähestyn aihetta asunnottomuus. Minua eivät kiinnosta numerot eikä ”tyypillisen tapauksen” etsiminen, vaan yksittäisen ihmisen kokemukset, asunnottomuus yhtenä osana elämää, sekä kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa siihen, että jokaisella olisi omakseen kokemansa paikka jonne muut eivät kurkistele. Olen jonkin verran lukenut aiheesta, seurannut kiinnostuneena, mitä Pelastusarmeijan asumispalveluissa tapahtuu ja ennen kaikkea tutustunut kaikenlaisiin ihmisiin työssäni Pelastusarmeijan osaston eli paikallisseurakunnan johtajana. Työskentelen Hyvinkäällä, jossa asunnottomuus suhteutettuna väkilukuna on todella paha ongelma.

Tunnen ihmisiä, jotka asuvat Hyvinkään lentokentällä, nukkuvat yönsä talvisin ensisisuojassa ja ensisuojan suljettuna ollessa missä milloinkin. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet häiriköintinsä takia porttikiellon ensisuojaan tai asuntolaan. 

 

Mutta tunnen myös ihmisiä, joilla saattaa olla perhe ja jotka asuvat kaupungin vuokra-asunnossa, mutta ovat vaarassa jäädä asunnottomiksi koska eivät pysty maksamaan vuokriaan. Toimeentulotukea laskettaessa heidän koko (kaupungin vuokra-asuntonsa) kuukausivuokraansa ei oteta huomioon, koska sen katsotaan olevan liian kallis, vaikka asunto olisi oikean kokoinen eikä halvempaa olisi saatavilla. Tunnen parisuhdeväkivaltaa paenneita naisia, jotka turvakodin puuttuessa ovat kadulla ja tuttujen nurkissa. Tunnen virolaisia työmiehiä, jotka asuvat milloin kenenkin nurkissa useamman muun miehen ja vaimojen kanssa. Kun joku saa asunnon, hän sijoittaa taas luokseen useampia muita. Jotkut näistä ihmisistä elävät kaiken sosiaaliturvan ulkopuolella. Vaikka olisivat asuneet vuosia maassa, he eivät osaa kieltä, eivät pääse kurssille eivätkä tiedä, mistä hakea asuntoa tai sosiaaliturvaa. Saatuaan asunnon heillä ei ole, millä sen kalustaa. 

 

Kuka tahansa voi joutua asunnottomaksi. Ei tarvitse olla eronnut alkoholistimies. Asunnottomille tarkoitetut palvelut kuitenkin tunnistavat parhaiten vain tämän asunnottomuuden tyypin.

Nämä kuvaamani tapaukset paljastavat asunnottomuuden syntyvän usein epäonnistumisista paitsi asunto- ja päihdepolitiikassa, myös perhe- ja maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisista ja pahasti vuotavasta perusturvastamme, jota ei rehellisesti voi kutsua turvaksi. Toisin sanoen; jos eri viranomaiset ja Kela systemaattisesti noudattaisivat lakia ja ihmiset saisivat apua ja tukia niin kuin laki on ne tarkoittanut myönnettäväksi, meillä olisi huomattavasti vähemmän myös asunnottomia.

Kun kuuntelen köyhiä ihmisiä, joista on tullut ystäviäni ja aktiivisia toimijoita seurakuntamme eri tehtävissä, alkaa minusta ajatus jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta näyttää radikaalilta idealta. Onko köyhä niin köyhä, ettei hänellä ole varaa olla enää yksilö? 

 

Sosiaalista työtä tehdessään kuulee työn piirissä olevilta ihmisiltä (en käytä sanaa ”asiakas”) ja eri yhteistyökumppaneilta todella villejä juttuja: Ihmisen ”aktivoimiseksi” saatetaan sosiaalitoimistossa kutsua sitä, että uupunut yksinhuoltaja laitetaan hakemaan sellaisia liitteitä 

toimeentulotukihakemukseensa, jotka työntekijä saisi heti omalta tietokoneeltaankin. Käytetyistä suksistakin lapselle pitää saada kolmelta eri kirpputorilta kirjallinen tarjous ja mustaa valkoisella ettei heillä ole suksia ennen kuin saa maksusitoumuksen halvimpiin. Lapsen hiihtoharrastus jäi. Aggressiivisen henkilön impulssikontrollia testataan pyytämällä häneltä liitettä, jota ei ole olemassakaan ja jota ei niin ollen voi hankkia. Valituksen tekemisen jälkeen toimeentulotukiasiakkaalta pyydetään joka kuukausi äärimmäisen perusteellista selvitystä koko tilanteestaan. Sen jälkeen hän ymmärtää olla enää valittamatta. 18-vuotiaalle toimeentulotukiviidakko on liian vaikea jotta hän voisi siitä selviytyä, etenkin kun viranomaiset eivät noudata neuvomisvelvollisuuttaan. Etuuskäsittelijä tarkoituksella hävittää liitteitä sellaisista hakemuksista, joita hän ei ehdi käsitellä määräaikaan mennessä. Sitten voidaan ilmoittaa asiakkaalle, ettei hän ole toimittanut tarvittavia liitteitä eikä päätöstä siksi tule. Näin käsittelyajat näyttävät siistin lyhyiltä paperilla. Sosiaalityöntekijä tietää nuoren asiakkaansa puolesta mitä työtä tehdä, missä asua ja milloin pienten lasten äidillä on voimia opiskeluun. 

 

Aika kaukana sosiaalityön eettisestä koodista. Siitä, minkä verran sosiaalityötä tehdään alan etiikan mukaan ja lakeja kunnioittaen, ja miten suurta prosenttia asiakkaista on selkeästi kohdeltu väärin, en tiedä. Sen vain tiedän, että jokaisessa erilaisten yhteistyöverkostojen palaverissa näistä hiljaa puhistaan. Mitä auttamiseen motivoituneille, korkeasti ja laadukkaasti koulutetuille, omaa työtään reflektoimaan ja valtansa tiedostamaan opetetuille virkamiehelle oikein on tapahtunut?

Epäeettinen vallankäyttö sekä asiakkaan holhoaminen hänen omaa tahtoaan kysymättä näyttävät ikävä kyllä yleistyvän perusturvajärjestelmämme piirissä samaa tahtia kun sen resurssit suhteessa tarpeisiin käyvät yhä riittämättömämmiksi. Mutta tämä ei aina käy ilmi, koska ihmiset eivät jaksa tehdä valituksia. Valitettavaa olisi niin paljon, valitusten käsittely voi viedä vuosia ja siitä saattaa seurata virkamiehen kosto. Ihmiset eivät jaksa hakea etuisuuksia kun eivät usko niiden saamiseen. Sosiaaliturvajärjestelmä käytäntöineen on jo niin turvaton, lamaannuttava, monimutkainen ja nöyryyttävä että en itse näe muita mahdollisuuksia köyhien voimaantumiseen kuin riittävä perustulo kaikille. Olen huomannut universaalien etuuksien, kuten lapsilisän ja peruskoulun, olevan poliittisesti kestävimmällä pohjalla. Etuuden saaminen universaaliksi on tavattoman vaikeaa, muta olisi vaivan arvoista.

Rikkaiden länsimaiden pahin ongelma ei ole itse köyhyys, vaikkakin lisääntyvä ja syvenevä, vaan yhteiskuntien lunastamattomat lupaukset köyhille ja sairaille. Se tunne, että omat kokemukset eivät voi olla totta, että tällaista ei voi tapahtua Suomessa, kun kerran laissa ja erilaisissa esitteissä lukee ihan toista. Tilanteen absurdius, lain ja julkisen puheen ristiriidat käytännön kokemusten kanssa murskaavat itsetuntoa ehkä vielä pahemmin kuin vaikea tilanne sinänsä. Mutta vielä pahempaa on raivo ja katkeruus, joista pääsee eroon vain hyväksymällä sen tosiasian, ettei oikeutta kaikissa omissa asioissaan voi hakea. Hakeminen polttaa loppuun ja tekee vainoharhaiseksi. On vain tyydyttävä siihen, että tukea ja ymmärrystä pitää hakea jostakin muualta; sosiaalietunsa saa jos saa, selviytymiskeinoja kannattaa etsiä laajemmin ja auttaa kaveria hädässä. 

 

Vuoden 2010 Hyvinkään Erilaisilla asuntomessuilla rakennetut asumukset ovat käyneet onneksi aika harvinaisiksi. Suurin osa asunnottomista asuu asuntolassa, asumispalveluyksikön yksiössä tai tuttavien nurkissa. Silti muistan vielä erään kohtaamisen joulukuisena aamuna, kun seisoin pitkän takkini ja kintaitteni kanssa aamupakkasessa Joulupadalla. Padalle asteli Lasolin-tuoksuinen mies, joka kysyi minulta, tiedänkö mistä hän on herännyt tänä aamuna. Lehtiroskiksesta. Hän kysyi hyviä kysymyksiä: ”Tiedätkö sä miltä tuntuu nukkua yö lehtiroskiksessa? Miltä tuntuu, kun pitää juoda että saisi edes vähän nukuttua? Kun ei voi vaihtaa eikä pestä vaatteita?” Hän sai kohtuullisessa ajassa elämänsä järjestykseen. Yhdenkin ihmisen täydellinen asunnottomuus on liikaa. Olihan hänellekin tarjolla vaihtoehtoja, oli tarjolla ”asuntoja” taloissa, jotka olivat niin kurjia että ymmärrän hänen mieluummin valinneen lehtiroskiksen. Lehtiroskis ja Lasol nukahtamislääkkeenä oli sekä turvallisempi että vähäpäihteisempi versio kuin hänelle tarjolla olleet ”asunnot”. 

 

Asunnottomuuden hoito ei ole vain sitä, että sijoitetaan ihmiset jonkin katon alle. Nyt maassamme muutetaan asuntoloita asumispalveluyksiköiksi. Jokaisella asukkaalla on oma yksiö, jossa hän elelee. Asumispalveluyksiköissä sovelletaan normaaleja vuokralaisia koskevia lakeja, ei enää lakia hotelli- ja ravintolapalveluista, joita asuntoloissa sovelletaan. Asukkaat saavat paremman oikeusturvan, viihtyisämmät olot ja tarvitsemansa yksityisyyden. Laitostumisen riski pienenee. 

 

Mutta ongelmia tulee, kun asukas ei olekaan asumiskuntoinen. Hänen päihteidenkäyttönsä on siinä jamassa, että hän häiritsee ja on jopa vaaraksi naapureilleen. Jos naapuritalojen asukkaat joutuvat tosissaan pelkäämään asumispalveluyksikön asukkaiden väkivaltaa, on vaikea syyttää heitä kielteisistä asenteista. Entä mitä tapahtuu yksiön seinien sisäpuolella? Entä kun tarpeeksi monta näin päihteiden tuhoamaa ihmistä asuu samassa rapussa, kuka siinä enää voi raitistua? Joissakin asumispalveluyksiköissä on erilaista kuntoutumiseen tähtäävää toimintaa, joissakin ei. Kuntoutus onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin. Ketään ei voi velvoittaa kuntoutumaan eikä käyttämään kuntouttavan työtoiminnan ylläpitokorvausta johonkin muuhun kuin huumeisiin ja alkoholiin. Muutos asuntolahuoneesta yksiöön ei sinällään vielä kuntouta ketään. Joidenkin mielestä ihmisellä on oikeus ryypätä itsensä hengiltä. Minä en usko että syvimmältään kukaan tahtoo sellaista, mutta miten ihminen voi löytää tahdon ja uskon riippuvuudesta vapaaseen elämään omalla kohdallaan?

Vaikka köyhä voi joutua asunnottomaksi, jäädä kokonaan vaille terveydenhoitoa, olla huonolla ruualla ja juuttua ”vangiksi” omaan kotiinsa tai asuntolahuoneeseensa, ei silti puute liikkumisesta ja materiasta ole suurin ongelma. Puute ihmisarvosta ja yhteisöstä on. Kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kuulla asiakkaiden kohtelusta TE-toimistossa, Kelassa ja sosiaalitoimistossa, en halua kuulla kenenkään enää puhuvan syrjäytymisestä. Suomalainen yhteiskunta perusturvineen (lue: köyhäinhoitoineen) syrjäyttää kieltäytymällä näkemästä ihmisiä arvokkaina yksilöinä kaikkine lahjoineen ja mahdollisuuksineen. Uskon sen syrjäyttävän ihmisiä siksi, että meillä länsimaissa on päässyt vallalle ajatus, jonka mukaan talous on tärkeämpää kuin ihmiset, ja ihmisten tulee palvella taloutta eikä talouden ihmisiä. Minusta malli on paitsi epäkristillinen ja eettisesti väärä, myös tyhmä. Suuren ihmisjoukon pahoinvointi tulee todellisuudessa kalliiksi ja tekee yhteiskunnasta vaarallisen ja epäviihtyisän. 

 

Olen lukenut kaikille maailmanparantajille hyvän ohjeen eräästä Pelastusarmeijan kansainvälisestä julkaisusta: ”Pitää rakastaa hyvyyttä ja oikeutta enemmän kuin vihata pahuutta ja vääryyttä.” Muuten itsestä ja omasta toiminnasta voi huomaamatta tulla osa ongelmaa eikä sen ratkaisua.

Vaikka monen kohdalla on aika vaikeaa elätellä toivoa taloustilanteen kohenemisesta, voi silti omien lahjojen löytäminen ja käyttöön saaminen vapaaehtoistyössä olla niin merkittävä kokemus, että se antaa koko elämälle toisen pohjasävyn –ja tarkoituksen. Uskon paikallisten, pienten yhteisöllisten alkujen voimaan, siihen että ihmiset vain alkavat tutustua naapureihinsa, auttaa toinen toisiaan ja tekevät yhdessä jotakin elinympäristönsä hyväksi. Jos tällainen kasvaisi tarpeeksi suureksi liikkeeksi, voisi sillä olla poliittista merkitystä. 

 

Osallisuus yhteisössä, mukana, tarvittuna oleminen ja mahdollisuus kertoa tarinansa niin että joku uskoo ja kuuntelee ovat järeitä aseita apatiaa vastaan. Olen nähnyt ihmisten, joita joku kuuntelee ja antaa aikaansa, kutsuu mukaan ja pitää sydämessään, puhkeavan kukkaan. Yllättävän nopeasti he ikään kuin sulavat, pehmenevät, alkavat uudella tavalla huomioida toisia ja kaiken sivutuotteena luoda tulevaisuuden suunnitelmia. Monet heistä paljastuvat todella lahjakkaiksi ja joistakin kasvaa uusia tukipylväitä Pelastusarmeijan työhön. Sen tehokkaampaa sosiaalista työtä en itse ole onnistunut tekemään kuin mitä ihmisen rakastaminen, itse toisia tarvitsevaksi antautuminen ja ihmisiin uskominen on. Sitä voimme onneksi tehdä kaikki ja milloin vain.

Kaisa Mäkelä-Tulander, Pelastusarmeijan upseeri

Kiusaamisesta

Meneillään oleva julkkis BigBrother on nostanut esiin keskustelun kiusaamisesta. En ole itse katsellut ohjelmaa, mutta seurannut mediassa olevia juttuja ja Twitterkeskustelua aiheesta. Olen aiemmin työskennellyt useamman vuoden niin koulussa kuin työpaikalla kiusaamisen kohteeksi joutuneiden kanssa ja siksi aihe on yhä minulle tärkeä. Puhumattakaan siitä, että minulla on oma kokemus koulussa kiusatuksi joutumisesta.

Oma huomioni on keskittynyt kahteen asiaan BB:stä nousseessa keskustelussa. Ensimmäinen on se, että tulkintani mukaan (korjatkaa, jos olen väärässä) ulos sääntörikkomuksien takia ovat joutuneet ne, jotka ovat reagoineet heihin kohdistuneen kiusaamisen seurauksena aggressiivisesti. Jos katsojat ovat sitä mieltä, että osa asukkaista on joutunut kiusaamisen kohteeksi, tuskin ohjelman tekijät ovat täysin tietämättömiä asiasta? On aika räikeää, että on hyväksyttyä tahallisesti vahingoittaa muita, jos käyttää henkistä väkivaltaa. Tällainen kuva syntyy väkisinkin silloin, kun asiattomasti ja loukkaavasti käyttäytyneet saavat jäädä taloon ja jatkaa toimintaansa. Kohtuullista olisi se, että myös heidät poistettaisiin ohjelmasta. Tämä on kuitenkin ikävän yleistä paikoissa, joissa kiusaamista esiintyy. Liian usein tuntuu olevan helpompaa poistaa kiusaamisen kohteena oleva tai odottaa, että tilanne kärjistyy niin pitkälle, että kohteen on pakko lähteä itse. Näin aiheutetaan ihmisille lisää vaurioita, niin niille, jotka kiusaavat että niille, jotka ovat kiusaamisen kohteena.

Toinen huomio liittyy edelliseen ja siihen, että kiusaamisen kohteena olevia kehotetaan aika usein "antamaan" takaisin. BB on ilmeisesti aika hyvin osoittanut sen, miksi tämä neuvo ei toimi. Kaiken vastuun lykkääminen  kiusaamisen kohteena olevalle opettaa nopeasti niin lapsille kuin aikuisillekin, kuinka pahaksi tilanne voi kehittyä juuri sen jälkeen, kun he ovat noudattaneet neuvoa ja antaneet takaisin. Jos tilanne käsitellään niin, että vain "takaisin antajaa" rangaistaan, hän on usein menettänyt viimeisenkin mahdollisuuden puolustautua tai saada apua. Kiusaajat palkitaan ja todennäköisesti härnääminen jatkuu tarkoitushakuisempana kuin aikaisemmin.

Ehkä meneillään oleva BB voi opettaa meille jotain? Kiusaaminen ei ole koskaan pelkästään yksilön ongelma, ei kiusaajan eikä kiusatun. Se on yhteisön ongelma. Loppujen lopuksi yhteisö joko hyväksyy tai puuttuu asiaan. Selän kääntäminen jättää kiusaajaksi ja kiusatuksi leimatut yksin. Kiusaaminen ei tapahdu tyhjiössä ja siksi meillä on kaikkilla velvollisuus toimia omissa yhteisöissämme niin, että kaikenlainen kiusaaminen saadaan loppumaan mahdollisimman nopeasti.

Järkevyydestä ja järjettömyydestä

Luin Tuomas Enbusken kirjoituksen "äärimmäiset naisen aivot eivät järkipuhetta ymmärrä" ja jäin miettimään, mitä itse asiasta ajattelen. Tässä muutama lauantaiaamun ajatus.

Mikä on järkevää ja mikä ei? Voiko jokin asia olla järkevä tässä hetkessä ja vailla järkeä, kun sitä tarkastelee myöhemmin? Onko helpompi arvioida muiden järkevyyttä kuin omaansa? Voiko joku asia näyttää ulospäin järkevältä/järjettömältä ja olla tarkasteltavalle ihmiselle juuri päinvastaista? Kuinka paljon ympärillämme oleva kulttuuri ohjaa sitä, mikä nähdään järkeväksi?

Suurin harha on se, että kukaan meistä kykenisi olemaan ja toimimaan koko ajan kylmän järkevästi. Ne, jotka pääsevät lähemmäksi tällaista toimintaa, saavat usein jonkinlaisen häiriödiagnoosin, koska silkalla järjellä toimiminen aiheuttaa monenlaisia ongelmia. Tarvitsemme tunteita ja järjettömyyden sietämistä, jotta kykenemme elämään muiden ihmisten kanssa. Tarvitsemme tunnetta ja näppituntumaa, jotta voimme tehdä päätöksia. Olennaista on siis oivaltaa, mikä on järjen ja mikä tunteen tasapaino omassa elämässä ja toiminnassa, silloin on mahdollisuus hyödyntää aivojamme mahdollisimman hyvin.

Jos järjen puutetta kuvataan sillä, että joku uskoo enkeleihin tai horoskooppeihin, niin mitä yhteistä näillä asioilla on? Voisiko olla niin, että nämä asiat tuovat toivoa jostain paremmasta oman elämämme kaoottisuuden ja kontrolloimattomuuden keskelle? Voisiko olla niin, että ne ihmiset, joita elämä on kolhinut eniten tai jotka kokevat olevansa täysin muiden armoilla, selviävät tästä elämästä uskomalla, että on jotain muuta kuin mitä voimme nähdä tai tieteellisesti todistaa? Tavallaan selviytymisen kannalta tämä on järkevää, jos ihminen sen avulla kykenee vaikeista olosuhteista ja tilanteista huolimatta jatkamaan.

Omassa työssäni riippuvuuksien kanssa näen, kuinka eniten ahdistusta aiheuttaa kun, ihminen ei kykene käyttäytymään järkevästi ja hän tietää sen itsekin. Näitä ihmisiä ei auta se, että heidät leimataan järjettömiksi tai tyhmiksi. Me kaikki käyttäydymme järjettömästi, jokainen omalla tavallamme, jokainen omanlaisissa tilanteissa. Omien ajatusansojemme tiedostaminen ja omien selviytymistapojen ymmärtäminen saattaa auttaa luomaan sellaisia tapoja toimia, jotka ovat järkevämpiä omassa elämässämme.

Oma kauhukuvani maailmasta olisi "täydellisten" ihmisten maailma, jossa kaikki olisivat 100 prosenttisen järkeviä. Se maailma olisi todennäköisesti tappavan tylsä, mikään asia ei koskaan tulisi päätetyksi, luovuutta ei olisi lainkaan, eikä mikään ikinä muuttuisi.

Ollaan ihmisiä kaikkine haasteinemme. Yritetään kuunnella myös niitä ihmisiä, jotka elävät erilailla kuin me itse. Yritetään ymmärtää, mistä ulospäin järjettömät asiat johtuvat ja ehkä silloin meillä olisi todellisia mahdollisuuksia puuttua myös asioihin, jotka tuottavat jonkinlaista vahinkoa.

Ps. Piti vaihtaa otsikko, kun se ei tuntunutkaan järkevältä...

Opettaja ohjaksissa

Opettaja ohjaksissa

Johdanto

Seuraavassa esittämäni ajatukset perustuvat kokemuksiini kolmikymmenvuotisen opettajaurani aikana. Paitsi tavallisissa luokissa opetin kaksi vuotta laitoksessa ja kolme vuotta yläasteen tarkkailuluokalla. Toistakymmentä vuotta toimin alkuopettajana, minkä jälkeen siirryin laaja-alaisen erityisopettajan tehtäviin. Tässä tehtävässä olin viisi vuotta. Viimeiset vuodet ennen siirtymistäni eläkkeelle opetin 1-3. monimuotoluokkaa, jossa kaikilla lapsilla oli diagnoosi. Työssäni huomasin, että perusarvot opettamisessa ovat aina samat, oli ryhmä millainen tahansa. Näitä arvoja ovat luottamus, hyväksyntä ja välittäminen. Kun lasta ohjataan näiden arvojen mukaisesti, hänelle muodostuu itsestään hyvä käsitys, ja hyvä minä-kuva on mielestäni tärkein oppimisen edellytys. 

Luottamus

Viimeaikainen julkinen keskustelu tuntuu äänekkäimmin puoltavan käsitystä, että lasten ja nuorten kasvatuksessa tulisi lisätä rangaistuksia ja sanktioita, ja opettajille toivotaan oikeutta aikaisempaa järeämpiin otteisiin niskuroivien oppilaiden taltuttamiseksi. Vanhempia myös muistutetaan heidän kasvatusvastuustaan. Tästä huolimatta kouluun tulee aina lapsia, jotka eivät tunnu sopeutuvan sääntöihin, eivät jaksa istua rauhallisesti paikallaan tai käyttäytyvät muuten huonosti. Koululaiset ovat kuitenkin vasta lapsia ja kasvussaan keskeneräisiä. He vasta harjoittelevat käyttäytymistä, ja suhtautumistapansa he omaksuvat niiltä aikuisilta, jotka kuuluvat heidän elämänpiiriinsä. Koulussa se on opettaja. Hän välittää heille omat arvonsa, joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Tästä hänellä ammattikasvattajana on erityinen vastuu.

Työssäni opettajana koin keskeiseksi saavuttaa oppilaiden luottamuksen. Halusin heidän tietävän, etten koskaan nolaisi heitä tai saattaisi heitä häpeään ja että ristiriitatilanteisiin etsisimme ratkaisua ongelmaan yhdessä. Jos opettaja suhtautuu lapseen ongelmatilanteissa autoritaarisesti käskemällä, huutamalla tai rankaisemalla ja jos hän käyttää valtaa kuulematta oppilaita, vetoamalla esimerkiksi koulun sääntöihin, oppilas kokee hänet vihollisekseen ja vastaa samalla mitalla. Ellei opettaja kykene tilannekohtaiseen ongelman käsittelyyn, ellei hän kuuntele oppilaan näkemystä tapahtuneesta ja luota omaan harkintaansa tilanteen ratkaisemisessa, hän menettää oppilaan luottamuksen. Säännöt ovat vain suuntaa antavia ja niissä on aina mahdollista joustaa.  

Kerron esimerkin laitoskoulusta, jossa 1970- ja 1980- lukujen vaihteessa opetin kaksi vuotta pientä ala-asteen yhdistelmäluokkaa. Olin juuri lopettanut vuoden sijaisuuteni 36 oppilaan kuudennessa luokassa, kun minulle ehdotettiin laitoskoulua. Luokassani olisi aluksi vain kuusi oppilasta, neljä poikaa ja kaksi tyttöä, ja enimmilläänkin heitä tulisi olemaan korkeitaan 10. Suostuin heti. Niin pieni luokka ei tuottaisi minulle minkäänlaisia vaikeuksia – näin uskoin. Haasteena pidin lähinnä sitä, että oppilaat olivat eri luokka-asteilla ja samassa luokkatilassa. Järkytykseni oli melkoinen, kun astuin pieneen askeettiseen luokkahuoneeseen, jonka ainoat koristeet olivat töhrityt seinät ja pulpetit, ja tapasin tulevat oppilaani. Heidän provosoiva ulkonäkönsä lävistyksineen ja irokeesikampauksineen, heidän tummanpuhuva vaatetuksensa kettinkeineen ja niitteineen, heidän haistatteluun painottunut kielenkäyttönsä ja tupakan kellastamat sormensa eivät mitenkään kyenneet kätkemään sitä, kuinka onnettomia, kuinka rikkinäisiä he olivat. Oppikirjapino, jonka olin tuonut luokkaan heitä varten, tuntui asiaan kuulumattomalta. En koskenutkaan siihen, vaan vietin koko päivän jutellen lasten kanssa. Samalla mietin ankarasti, mikä tässä olisi järkevintä, kuinka tässä oikein tulisi edetä. Nämä lapset eivät olleet opiskelukuntoisia, ja päätin ottaa heidän kanssaan aikalisän.

Toin kotoa luokkaan maton, julisteita, kasveja ja kasapäin lasten ja nuorten kirjoja. Omenia, mehua ja korppuja toin myös ja annoin lasten maata lattialla, kun luin heille tarinoita. Kirjoissa ei yleensä kerrota lapsista, joilla on kaikki hyvin, päinvastoin. Huomasimme, kuinka vaikeissakin oloissa kasvoi sankareita. Keskustelimme paljon, ja kun lasten luottamus minua kohtaan lisääntyi jopa siinä määrin, että he yrittivät pyynnöstäni hillitä kielenkäyttöään, otin esiin ensimmäiset oppikirjat. Toivoin heidän huolehtivan hyvin kirjoistaan, niistä tulisi heidän lapsuusmuistojaan, ja koko ajan osoitin suurta mielenkiintoa heidän työskentelyään kohtaan. Erityisen onnistuneita suorituksia näytin toisillekin, jotta voisimme yhdessä ihastella ryhmämme edistymistä.

Kun lapset kokevat, että heihin suhtaudutaan vakavasti ja että heihin luotetaan, he uskaltavat luottaa itseensä. Samalla heissä kasvaa luottamus aikuisiin, koulussa opettajaan. Kun he kokevat, että opettaja hyväksyy heidät juuri sellaisina kuin he ovat, heidän minä-kuvansa vahvistuu, he luottavat kykyynsä oppia ja tekevät parhaansa. Mitä huonommin lapsi voi, sitä tärkeämpää on huomata hänen pienikin yrityksensä toimia toivotulla tavalla ja sitä vähemmän on syytä kiinnittää huomiota hänen epäonnistumisiinsa tai rikkomuksiinsa.  

Hyväksyntä

Lasten ja nuorten on toistuvasti saatava kokea olevansa hyväksyttyjä ja tuottavansa iloa pelkällä olemassaolollaan. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun lapselle syystä tai toisesta on muodostunut itsestään huono kuva ja kelpaamattomuuden tunne. Paitsi laitoskoulussa tämä selvisi minulle yläasteen tarkkailuluokalla, jonne siirryin kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Niinä vuosina ymmärsin myös, kuinka tärkeitä vanhemmat ovat opettajan yhteistyökumppaneina.

Yleisopetuksen yläasteen koulussa opettajat olivat kuulemma vastustaneet tarkkailuluokkien tuloa heidän kouluunsa, ja minulle selvisi heti, että tärkein tehtäväni on pitää luokkani oppilaat mahdollisimman huomaamattomina. Itse tunsin kuuluvani heidän kanssaan samaan kastiin, ja tein voitavani saavuttaakseni myös opettajakunnan luottamuksen. Oppilaista olin huolissani, sillä huomasin nopeasti, että he olivat jo aikoja sitten tipahtaneet kärryiltä. Koulunkäynti oli ollut heille eri syistä vastenmielistä, eikä heillä ollut minkäänlaista luottamusta kouluun ja opettajiin. Itsestään heillä oli huono käsitys, jonka he kätkivät röyhkeän ja ylimielisen käytöksen taakse. Siitä oli aloitettava. Päätin etsiä apua heidän vanhemmiltaan. He tunsivat lapsensa parhaiten, ja heidän uskoin vaikeuksista huolimatta välittävän lastensa koulunkäynnistä. Koska arvelin heillä olevan tässä vaiheessa lähinnä huonoja kokemuksia koulusta, päätin ottaa yhteyttä koteihin vasta kun minulla olisi pojista jotakin hyvää kerrottavaa.

Vähitellen solminkin yhteydet huoltajiin, sillä koulupäivien kuluessa nuorissa ilmeni monenlaisia hyviksi kokemiani ominaisuuksia, joista saatoin kertoa vanhemmille. Erään pojan kohdalla en keksinyt kuitenkaan kerrassaan mitään, mitä olisin voinut rehellisesti kehua, ja olin epätoivoinen. Eräänä aamuna pojat juttelivat keskenään sodasta, ja kyseinen poika huudahti spontaanisti: ”Jos sota tulis, mä ainakin menisin heti systerin luo.” Tässä se viimein tuli, se kaipaamani aasinsilta, ja ryntäsin päivän päätyttyä puhelimeen. Äiti noudettiin kaupan kassalta ja ensi töikseen hän tokaisi: ”Mitä nyt taas?” Hän tiesi, että puhelu tuli koulusta. Ilmeisesti hän ei ollut lainkaan pannut merkille, että koulu oli vaihtunut ja että hän puhui poikansa nykyisen opettajan kanssa ensimmäistä kertaa. ”Soittelen kysyäkseni, miltä tämä koulunkäynti siellä kotona näyttää, kun tässä on jo pari kuukautta vierähtänyt. Koulussa sujuu ihan mukavasti, ja olen pannut merkille että Makelle sisko on hyvin tärkeä.” Äiti tuntui mykistyvän hetkeksi, ja jatkoin leppoisaa jutustelua. Kun äidille valkeni, että mitään kielteistä ei ollutkaan tulossa, hän rauhoittui, ja keskustelumme venyi pitkäksi. Sain kuulla pojan herkkyydestä, jopa hänen iloisesta vauva-ajastaan. Minusta tuntui, että näitä hauskoja muistoja kaivettiin jostakin kaukaa muistojen kätköistä. Sain myös kutsun kotiin. Kun seuraavana päivänä odottelin tapani mukaan poikia luokan ovella, näin kyseisen pitkän pojan harppovan tutulla tyylillään aulan poikki. Astuessaan luokkaan hän tönäisi minua lähes hellästi ja mörähti: ”Mitä säkin mutsille soittelet!” Saatoin selvästi huomata, kuinka puhelun lämmin tunnelma oli siirtynyt kotiin, ja kuin bumerangi se palasi kouluun. Vierailin poikien kodeissa, ja huomasin, kuinka innostuneita pojat olivat tulostani. He luottivat jo siihen, että vierailuni sujuisi iloisissa ja myönteisissä merkeissä ja että vanhemmat sen päätyttyä olisivat tyytyväisiä, ehkäpä jopa vähän ylpeitäkin pojistaan. Poikien koulunkäyntiin vierailuillani oli erittäin suotuisa vaikutus. Keskinäisen luottamuksemme kasvaessa he tekivät parhaansa. Heidän tiedoissaan ja taidoissaan oli kuitenkin niin suuria aukkoja, että kyseisen luokka-asteen vaatimukset tuntuivat kohtuuttomilta. Se turhautti minua opettajana, vaikka turhana en työtäni pitänytkään. Vakavat keskustelumme – pojat arvostivat ajatuksiani – koskivat moraalia ja etiikkaa ja muokkasivat heidän mielipiteitään. Se näkyi heidän käyttäytymisessään. Luokkaretki Tukholmaan kruunasi yhteiset vuotemme, ja olin pojista ylpeä. Levollinen en kuitenkaan ollut, sillä joidenkin kohdalla ennuste oli kaikesta huolimatta huono.

Lasten ja nuorten kanssa on tärkeää keskustella paljon. Keskustelun tulisi mielestäni sisältyä kaikkiin oppitunteihin, sillä paitsi että lapset ja nuoret muokkaavat keskustellessaan ajatuksiaan he oppivat ilmaisemaan itseään ja tunteitaan. Kun opettaja luo luokkaan toisen mielipidettä arvostavan ja kunnioittavan ilmapiirin ja rohkaisee kaikkia osallistumaan keskusteluun, hän osoittaa välittävänsä oppilaista ja heidän ajatuksistaan. Tässä on tärkeää, että hän altistaa myös itsensä, että keskustelu on aidosti vuorovaikutteista.

Välittäminen

Ollakseen uskottava ja saadakseen arvovaltaa opettajan on siis voitettava lasten ja nuorten luottamus. Tämä puolestaan edellyttää, että lapset tietävät opettajan hyväksyvän heidät juuri sellaisina kuin he ovat. Heidän on uskottava opettajan pitävän heistä. Lisäksi lasten on tärkeää tietää, että opettaja on sitoutunut työhönsä heidän opettajanaan ja että hän aidosti välittää heidän oppimisestaan ja menestymisestään. 

Työssäni tarkkailuluokan opettajana tunsin raskaana vastuun pojista ja heidän tulevaisuudestaan yläasteen päätyttyä, sillä kaikki poikien koulunkäyntiin liittyvät ratkaisut tein itsenäisesti. Koulussa oltiin tyytyväisiä, kun pojat eivät aiheuttaneet näkyvää häiriötä, ja sainkin tehdä työtäni kaikessa rauhassa. Kuukausittaisen tarkkailuluokkien opettajille järjestetyn yhteisen työnohjauksen lisäksi hankin itselleni yksityistä keskusteluapua. Viime kädessä olin kuitenkin omillani, ja koska koin suurta ristiriitaa koulun opillisten vaatimusten ja poikien valmiuksien välillä, olin heidän puolestaan lähinnä onneton ja vihainen. Olin vakuuttunut siitä, että jos poikien siirrot tarkkailuluokille olisi aikanaan vältetty, heidän elämänsä olisi saattanut saada aivan toisen suunnan. Erottaminen joukosta, kelpaamattomuuden tunne ja pettymys kouluun ja opettajiin olivat vieneet heiltä itseluottamuksen ja omanarvontunnon.

Ennen siirtymistään tarkkailuluokalle pojat olivat kertomansa mukaan ajautuneet koulussa jatkuviin hankaluuksiin. He uskoivat, ettei opettaja pitänyt heistä lainkaan. He lensivät toistuvasti ulos luokasta, ja jälki-istunnossa he istuivat yhtä mittaa. Lisäksi opettaja valitti jatkuvasti heidän käytöksestään vanhemmille. Pojat esittelivät minulle vanhoja reissuvihkojaan, joihin oli kirjattu kaikki pienetkin rikkeet tunnontarkasti ja joissa vanhempia kehotettiin keskustelemaan asioista kotona. Vanhemmat kertoivat yrittäneensä kovistella poikia. ”Kun eihän me olla siellä koulussa, niin mitä me voidaan tehdä?”, he ihmettelivät. Pojat paljastivat saaneensa jopa selkäänsä, kun muu ei auttanut. Tuskin kukaan kuunteli poikia tai välitti aidosti heidän tunteistaan. Heiltä puuttui turvallisen ja luotettavan aikuisen malli, ei vain kotona vaan myös koulussa.

Aina on ollut vanhempia, jotka omien vaikeuksiensa vuoksi laiminlyövät lastensa kasvatuksen. Suurin osa vanhemmista tekee kuitenkin parhaansa. Jopa samassa perheessä lapset saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia, eikä kasvatus ole suinkaan aina helppoa. Siksi on tärkeää, että vanhemmat ja opettaja tekevät aitoa yhteistyötä. Tämä edellyttää molemminpuolista luottamusta. Julkisessa keskustelussa opettajat valittavat vanhempien liiallista sekaantumista heidän työhönsä ja vaativat työrauhaa. Tämä kertoo mielestäni ensisijaisesti vanhempien koulua kohtaan tuntemasta luottamuspulasta. Se ei korjaannu moitteilla, kielloilla tai käskyillä. Luottamus on ansaittava.       

Tarkkailuluokka-kokemukseni jälkeen halusin kiihkeästi päästä opettamaan pieniä ensi- ja toisluokkalaisia, sillä heidän kohdallaan kaikki mahdollisuudet ovat vielä olemassa. Kuvittelin pulpetteihin omat tarkkikseni pieninä poikina ja kuinka rauhoittelisin sitä, jolla oli oppimisvaikeuksia: ”Älä ole yhtään huolissasi. Ei ole kiirettä. Opit ihan varmasti. Sitä paitsi olet jo nyt tosi taitava voimistelija, ja entäs se hieno piirustus, jonka teit!” Tai kuinka ihastelisin sen pienen veitikan nopeaa etenemistä matematiikan tehtävissä, sen, joka malttoi huonosti pysyä paikallaan: ”Sinä se sitten olet oikea nopeuden huippu! Kun olet valmis, voisit ehkä auttaa minua, kun tuon kynälaatikon kynät pitäisi kaikki teroittaa ja se vie minulta ihan liikaa aikaa.” Tai kuinka ehdottaisin pojalle, jonka isä joutui vankilaan, että hän toimisi apulaisenani ja auttaisi järjestämään luokan kaappeja koulun jälkeen. Näin saisin tilaisuuden jutella hänen kanssaan, luoda luottamusta välillemme, kuulostella hänen tuntojaan ja niin edelleen. Kaikin tavoin osoittaisin lapsille, kuinka tärkeitä he ovat minulle, ja heidän poissa ollessaan kertoisin koko luokalle, kuinka ikävältä kyseisen oppilaan tyhjä pulpetti näyttää. Näin toimisin myös silloin, kun kyseessä olisi se kaikkein vilkkain ja suulain kaveri. Lasten vanhemmille haluaisin heti kertoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen saadessani opettaa heidän lapsiaan ja että se on minulle suuri kunnia.

Minä-kuva

Lapset muodostavat käsityksen itsestään ensisijaisesti sen perusteella mitä hänelle tärkeät aikuiset hänestä sanovat. Häneen luoduista katseista ja ilmeistä he peilaavat omaa kuvaansa. Alkuopetuksen luokissani keskustelimme paljon. Pohdiskelimme usein, miltä esimerkiksi vammaisista tai muista maista tulleista lapsista tuntuu elämä Suomessa, ja olin aina iloinen, kun sain luokkaan lapsen, joka poikkesi tavalla tai toisella muista. Minusta oli tärkeää osoittaa oppilailleni, kuinka ainutlaatuisia me ihmiset olemme. Halusin lasten huomaavan, että heidän keskinäinen vertailunsa on mahdotonta. Sen sijaan he täydentävät toisiaan upeasti. Yksi on taitava matematiikassa, toinen innostuu käsitöistä ja on hienoa, kun kaveri auttaa kaveria. Erilaisuus on rikkautta. Yllätyin, kuinka helposti lapset omaksuvat kyseisen ajattelutavan, iloitsevat toistensa menestyksestä ja osaavat myös itse ottaa vastaan kiitoksia. Opettajan esimerkin mukaan lapset oppivat ratkomaan myös ristiriitoja. Meillä oli luokassa käytössä sovintomatto, jolla silloin tällöin, ihan omia aikojaan, istui pari riitapukaria kolmannen jakaessa puheenvuoroja.

Luokan yhteishenki on tärkeä, ja sen luomisessa opettajalla on päävastuu. Ketään ei saa missään tilanteessa sulkea joukon ulkopuolelle. Jos luokassa on oppilas, jota kiusataan, opettajan velvollisuus on huolehtia siitä, että tilanne korjaantuu. Tämä edellyttää häneltä, että hän tuntee oppilaansa hyvin, ja vastavuoroiseen tutustumiseen onkin käytettävä riittävästi aikaa. Oma työskentelytapani lasten kanssa oli kokonaisvaltaista, enkä yhtään kaivannut välituntien sosiaalista kanssakäymistä opettajainhuoneessa. Halusin olla lapsille läsnä koko koulupäivän. Tästä syystä olin tyytyväinen siihen, että luokkani sijaitsi parakissa, aika kaukana pääkoulusta. Parakin toisen opettajan kanssa teimme yhteistyötä, vaihdoimme joitakin tunteja ja tunsimme parakkikoulun kaikki lapset. Rehtori oli hyvin perillä luokkiemme toiminnasta, ja häneltä saamani luottamus ja vanhempien osoittama arvostus antoivat työlleni merkitystä.          

Luokissani oli keskimäärin 25 lasta, ja jossakin vaiheessa luokassa toimi myös osa-aikainen avustaja. Erityisluokassani luokka-avustaja toimi kokopäiväisesti. Kokemukseni perusteella pidän ihanteellisena noin 20 oppilaan luokkaa, jossa kaikki lähiseudun ensiluokkalaiset – diagnoosista riippumatta – aloittavat koulunkäynnin. Ihannetilanteessa luokassa tulisi olla kaksi opettajaa, joista toinen voisi mielellään olla erityisopettaja. Läheskään kaikilla tunneilla toista aikuista ei kuitenkaan tarvita, joten erityisopettajan palveluja voisi hyvin jakaa useamman luokan kesken. Lasten leimaamista erityisiksi tulisi mielestäni välttää kaikin keinoin, ja erityisopettaja olisikin luokassa kaikkia lapsia varten, auttaen heitä ammattitaitoisesti kulloisenkin tarpeen mukaan.     

Toistakymmentä vuotta pienten ensi-ja toisluokkalaisten parissa vahvisti luottamustani lasten kykyyn oppia vaikeuksista huolimatta. Erityisluokalla, jossa toimin työurani viimeiset vuodet, tämä näkyi selvästi. Jos lapsi tuntee kuuluvansa joukkoon, jos hän tietää tuottavansa iloa vanhemmilleen ja opettajalle ja jos hänen puutteilleen annetaan mahdollisimman vähän huomiota, hän tekee parhaansa, ja sen täytyy riittää. Kun lapsen ponnistelu huomataan ja hän saa toistuvasti kannustavaa palautetta ja kun opettaja huomaa hänen vahvuutensa ja tuo sen myös julki, lapsen into kasvaa ja itseluottamus vahvistuu. Lukemattomia kertoja olen saanut nähdä, kuinka kiitokset innostavat lasta pyrkimään aina vain parempiin suorituksiin. Opettajan sana painaa paljon, ja kun hän kuvaa vanhemmille heidän lastaan koskevia myönteisiä havaintoja, myös vanhemmat tuntevat voivansa luottaa opettajaan. Heille on tärkeää tietää, että opettaja pitää heidän lapsestaan. Kun vanhemmat uskovat, että lapsen paras on opettajalle tärkeää, ratkaisut mahdollisiin pulmiinkin löytyvät kuin itsestään. Jos he opettajan kanssa käymänsä keskustelun päätyttyä palaavat kotiin helpottuneina ja tyytyväisinä, on otettu aimo askel lapsen parhaaksi. Vanhempien täytyy saada olla ylpeitä omista lapsistaan.

Laaja-alaisen erityisopettajan tehtävässäni istuin säännöllisesti mukana oppilashuoltotyöryhmän kokouksissa, joihin toisinaan osallistui myös oppilas ja hänen vanhempansa, sosiaalityöntekijä ynnä muita asiantuntijoita. Istunnoissa, joissa käytiin läpi lapsen tuottamaa huolta, vanhemmat tunsivat olevansa kuin tuomioistuimen edessä. Ahdistuksessaan he eivät tahtoneet usein saada sanaa suustaan. Joissakin tapauksissa he menettivät itsehillintänsä, mikä oli yhtä surullista. Jos lapsi oli mukana, hän saattoi istua jopa koko kokouksen ajan nurin päin tuolillaan, pipo silmillä, sanomatta sanaakaan. Myöhemmin lapsi kertoi, että hän oli sulkenut myös korvansa, sillä niin sietämättömäksi ja epäaidoksi hän koki aikuisten itseään koskevan keskustelun. Lapsen mielestä kukaan ei ollut kiinnostunut hänen ajatuksistaan. Omissa luokissani pidin tärkeänä, että saatoin tarvittaessa konsultoida asiantuntijoita, psykologia tai lääkäriä, mutta oppilaitani ja heidän vanhempiaan en halunnut koskaan saattaa edellä mainitun kaltaisiin kiusallisiin tilanteisiin.       

Koulun ilmapiiri

Opettajan työni aloitin aikanaan tekemällä vuoden ajan useita sijaisuuksia eri kouluissa. Koulujen ja luokkien vaihtuessa muuttui aina myös ilmapiiri, ja pian huomasin, kuinka suuri rooli hyvän ilmapiirin synnystä kuuluu koulun rehtorille. Koulussa, jossa rehtori otti sijaisen vastaan kuin odotetun vieraan ja esitteli hänet opettajakunnalle, jossa iloiset ja kannustavat hyvän päivän toivotukset, lämpimät ja arvostavat lapsiin liittyvät lausahdukset sekä avoimet ja helposti lähestyttävät ilmeet opettajien kasvoilla, kertoivat hyvästä ilmapiiristä. Tällaisessa koulussa saattoi nähdä rehtorin juttelemassa käytävällä oppilaiden kanssa, siirtyvän heidän mukanaan joskus jopa välitunnille jatkamaan keskustelua ja nauravan iloisesti nuorten leikinlaskulle. Tällaista rehtoria oli helppo lähestyä, ja opettajien keskusteluissa hänestä puhuttiin arvostavaan ja kunnioittavaan sävyyn. Hänen koulussaan ei myöskään näyttänyt esiintyvän minkäänlaista klikkiytymistä, vaan jopa sijainen tunsi olevansa tervetullut joukkoon, jossa – oli kyse toisesta opettajasta, oppilaasta tai hänen vanhemmistaan – keskustelu oli aina hengeltään ystävällistä ja rakentavaa. Tällaisissa kouluissa oli hyvä oppimisen ilmapiiri. Muistan kerrankin, kun rehtori tuli kanssani luokkaan, kertoi lapsille, kuka olen ja että toimin heidän opettajansa sijaisena loppuviikon. Sitten hän kääntyi minuun päin ja sanoi: ”On hauska jättää sinut tähän luokkaan, sillä täällä käsittääkseni kaikki viihtyvät.” Lapset hymyilivät tyytyväisinä, ja tilanne oli alusta asti hallinnassa. Joukossa oli kuitenkin myös kouluja, joissa lapsia nimiteltiin heidän diagnoosiensa tai kansallisen alkuperänsä mukaan, joissa rehtorin läsnäolo aiheutti jännitystä sekä opettajissa että oppilaissa ja joissa sijainenkin sai heti aluksi tutustuttavakseen koulun tiukat säännöt. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että vaikka lasten käytöksessä ja osaamisessa oli eri kouluissa ja luokissa suuriakin eroja, lasten kyvykkyys ja mahdollisuudet tuskin poikkesivat toisistaan. Ero perustui ensi sijaisesti tapaan, jolla heitä ohjattiin.

Kun kurinpito ja rajojen asettaminen perustuu sääntöihin ja rehtorin ja opettajan määräysvaltaan, lapset kokevat heidät vihollisikseen. He rikkovat sääntöjä ja ärsyttävät tahallaan mielestään ärsyttäviä opettajia. Jos taas koulun toiminta perustuu kaikinpuoliseen luottamukseen, jos lapset tuntevat itsensä hyväksytyiksi ja kuuluvansa joukkoon, he kokevat koulun omakseen. Hyvässä koulussa rehtori luottaa opettajaan, opettaja oppilaisiin, oppilaat opettajaan ja opettaja rehtoriin. Säännötkin luodaan yhdessä. Tällaisessa koulussa luottamus kodin ja koulun välillä toteutuu lähes itsestään. Kun suhde kaikkien osapuolten välillä on avoin ja kuunteleva, kun koulun ilmapiiri on lämmin ja emotionaalisesti turvallinen, lapset kokevat, että heistä välitetään. Tällaisessa koulussa kaikki sekä oppivat että viihtyvät.  

Artikkeli on julkistu Ryhmätyö-lehden 3/2013 numerossa.